Kaksi päivää sen jälkeen purjehti Andreas vaimoineen ja lapsineen ja kaikkineen pois Aspölle. Ester ei enää pyytänyt miestään luopumaan siitä, mitä tällä oli mielessä. Hän ei niinä päivinä ollut edes huolinut enää koskea asiaan. Oli ikäänkuin olisi viimeinen yö, jolloin he olivat puhuneet, tyhjentänyt hänen voimansa.
Yksinään purjehti Andreas takaisin iltatuulessa. Aurinko laski, ja suoraan aurinkoa kohden kulki vene. Kuusiniemeltä päin kimalteli ja välkkyi vesi kuin valuva kulta.
VI.
Kuusiniemi on sisäsaaristossa, syrjässä purjehtijain valtaväylästä. Suurten höyrylaivojen mahtavat vana-aallot tuntuvat Kuusiniemen laiturille vain heikkoina maininkeina, kaikuna siitä liikkeen maailmasta, jossa ihmiselämän laineet korkeina loiskuvat. Vain laivuri jaalallaan, kalastaja soutuveneessään tai talonpoika, joka purjealuksellaan kulkee saarien lomitse, siitä toisinaan menee ohi. Välkkyvä on saarien välinen selkä; ei ainoakaan ihmissilmä näe, mitä siellä tapahtuu.
Avoimella alueella metsän ja rannan välissä liikkuu Kuusiniemellä miehiä työaseineen. He ovat lopettaneet tehtävänsä. Se, minkä he ovat tehneet, ei ole uutisviljelijän eikä maanraatajan työtä. Mäellä, jolla kodikkaat tupaset kohosivat, on hirsi- ja tiilikasoja. Hävitys on tekonsa tehnyt, viidenkymmenen vuoden viljelyksestä ei enää ole paljoa nähtävissä. Muutamia hedelmäpuita, harmaa, puolittain kaatunut nuottalato rannassa, venesilta, joka on rakennettu kulmittain aaltoja vastaan, siinä kaikki.
Alhaalla rannassa on kaksi leveätä lauttaa, jollaisia saaristolaisten on tapana käyttää kuljettaessaan elukoita, talontarpeita, halkoja ja heiniä. Sinne kannetaan hirret, joita vielä voidaan käyttää, ja lahot tukit, joita ei kannata viedä pois, vieritetään mereen. Tiilet, ikkunat, ovet, rautaromu — kaikki korjataan pois.
Miesten joukossa häärii Andreas johtaen työtä ja itse sitä tehden, katkoen käsissään kappaleiksi esineitä, jotka kerran olivat hänen. Ei rahtuakaan hän työtovereilleen ilmaise siitä, että hänen sielunsa on surun, raivon ja häpeän järkyttämä. Hän on ikäänkuin mies, joka kuolleiden omaistensa yli kumartuneena salaa surunsa vieraiden nähdessä. Koston työ, jonka hän on pannut täytäntöön, ei enää tuota hänelle iloa. Kun se on ohi, kun lautat ovat lastatut ja entisistä rakennuksista on ainoastaan perusmuurit jäljellä sorasta ja hiekasta, kohoten metsäistä taustaa vasten, silloin kääntyy Andreas katsomaan ja näkee yhdellä silmäyksellä, miten kolkoksi mäki on muuttunut. Neljä miestä seisoo alhaalla laiturin luona, kaksi kummallakin lautalla. Andreas itse on viidentenä. Äänettöminä miehet siellä seisovat ja katselevat hävitystä, joka jää heidän tekonsa todistajaksi.
Silloin kääntyy muuan miehistä, ijäkäs kalastaja, joka tunsi vanhan Wikin, vainajan jonka työ nyt on tasoitettu maahan, Andreaksen, pojan, puoleen ja ojentaa kätensä hyvästiksi.
— Tulehan vielä käymään täällä päin, niin saa nähdä sinua, — sanoo hän.
Andreas ei vastaa mitään, mutta mielenilmeet ikäänkuin sammuvat hänen kasvoiltaan. Muutkin miehet ojentavat hänelle kätensä, ja hän puristaa niitä välinpitämättömästi, kääntyy ja menee. Kuormitetut lautat ulkonevat laiturista, ja miehet alkavat raskaasti soutaa yli selän. Andreas jää yksikseen.