Hänestä tiedetään paljon ja monellaista mutta kaikista saaristolaiskertomuksista, jotka kulkevat polvesta polveen ja vasta myöhään unohdetaan, ei mikään ole sitkeämpi muistossa säilymään, kuin kertomus Andreas Wikistä, joka ensin oli tuon turmeluksen miehen uhrina, kunnes lopulta pääsi hänestä voitolle.
Andreas Wik ei suinkaan ollut virheetön mies. Mutta eniten hän sai kärsiä siitä viasta, ettei hän ollut sellainen kuin ihmiset ylimalkaan. Hän eleli mieluimmin erillään muista, niin ettei hänen tarvinnut kuulla kenenkään määräilyä. Poikavuosista asti oli hän sotajalalla isäänsäkin vastaan, joka oli vanha kyläsuutari ja sai huomattavimman rahatulonsa vuokraamalla toisen kahdesta punaiseksi maalatusta rakennuksestaan joka kesä saaristoon saapuville kesäasukkaille.
Vanha Wik oli kovaluontoinen kuten poikakin, ja paremmiksi eivät välit tulleet, kun hänen eukkonsa kuoli, jättäen ukon kahden Andreaksen kanssa, joka oli ainoa lapsi. Ukko juopottelikin, ja kun hänellä ei enää ollut vaimoaan, johon kohdistaa pahaa tuultansa, sai poika kokea, minkä mielivallan ja sisun viina nostatti äijässä. Siitä tuli Andreas varhain ihmisaraksi ja varovaiseksi muita kohtaan, ja kun hän vihdoin tunsi saaneensa kärsiä huonoa kohtelua enemmän kuin soveliaasti saattoi sietää, purjehti hän tuskin kuudentoista vuoden ikäisenä muuanna yönä tiehensä erään suomalaisen laivurin kanssa, joka oli aluksineen Brodyssä lastaamassa lautoja. Isä-ukko näki poikansa jälleen vasta kun tämä palasi kotiin aikamiehenä ja oli oma herransa.
Silloin palasi Andreas isänsä luo, vieläpä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja ihmiset ihmettelivät, että isä ja poika siitä päivästä alkaen näyttivät tulleen hyviksi ystäviksi. Pitkää aikaa ei Andreas sentään kotona viihtynyt. Jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa, olisi hän kyllä lukenut perämieheksi ja siten päässyt paremmille päiville. Mutta hänen oli mahdoton järjestää asioita sille tolalle, että olisi voinut käydä vuoden koulua Tukholmassa. Senvuoksi menivät asiat omaa menoansa, ja Andreas joutui laivamieheksi erääseen saaristolaisalukseen. Ja hyvä oli niinkin, sillä olisihan hänen tietenkin voinut käydä huonommin.
Läheltä Kuusinientä Andreas kuitenkin joutui saamaan sen aseman, joka tuli ratkaisevaksi hänen elämälleen, ja Aspön ja Kuusiniemen välillä näyteltiin — niin sanoaksemme — tämän saaristolaissankarin koko elämäntarina, joka ei suinkaan ollut aivan jokapäiväinen laatuaan.
Aspö on iso metsäinen saari toisella puolella selännettä; sen takaa avautuu suuri purjehdusväylä, antaen ensi kerran näköalan aavalle merelle. Aspön seläksi nimitetään avaraa, saaren kohdalta peninkulmamääriä kaakkoista kohden ulottuvaa ulappaa. Sitä väylää mereltä päin purjehdittaissa näyttää saari tummalta ja pitkältä; vasta varsin lähelle tultua erottaa kaiken tuon tummuuden ohella, jonka männyt ja kuuset ja alinna rannoilla rehottavat tuuheat lepät saavat aikaan, valoisaa, ystävällistä vehreää, joka syntyy tammien ja koivujen työntyessä esiin havumetsän tummemmasta viheriästä. Mutta mitenpä lähelle tullaankin, ei mereltä käsin käy havaitseminen, että saari on asuttu. Kuin tuhatvuotisen alkumetsän peittämänä näyttää se kohoavan, selväpiirteisenä auringon valaistessa ja epämääräisenä sateisessa udussa, ja kuten useimmilla saarilla isossa saaristossamme, kasvaa senkin pohjoispuoli mataloita, koukertelevia kitumäntyjä, joilta, sikäli kuin saarelle edetään, vähitellen valtaa tilaa tiheä, hyötyisä kuusimetsä; se taas vuorostansa jättää sijan hymyileville koivikoille ja tuuheille tammilehdoille saaren eteläpuolella.
Sen kaiken voi purjehtija nähdä mereltä. Mutta sieltä ei hän huomaa, että keskellä saarta on kokonainen pieni yhteiskunta. Ei enempää eikä vähempää kuin kolme taloa on siellä, kaksi alhaalla rantamalla, kolmas, jonka ympäriltä metsä myöhemmin on raivattu syrjään, ylhäällä mäellä, johon kaakkoistuulen tohina tuntuu ja jonne Aspön selkä häämöttää syystuulen varisteltua lehdet koivuista ja tammista. Alapuolella jokaisen asumuksen kohdalla työntyy venesilta ulos veteen nuottahuoneeseen ja ikäänkuin kokonaisia pieniä metsikköjä muodostavine paaluineen, joille on tapana ripustaa verkkoja kuivamaan.
Niin on laita keskellä saarta, vaikka siellä muuten on kuin oltaisiin sisämaassa ja tuntuu kuin joka puolelta olisi pitkä matka merelle. Salaisuus on siinä, että saaren sydämeen pistäytyy merenlahti, ja niin huomaamaton on tähän luonnolliseen, suojattuun satamaan johtava kapea solmeke, että koko lahti on kuin saarelle muodostunut sisäjärvi; niin soukka on yhdystie avomereen, että töin tuskin voidaan tuulen suojaan siirrettävä halkojaala ohjata tuon ahtaan juovan kautta, jossa kivet raapivat aluksen laitoja.
Tämä luonnollinen satama varmaankin aikoinaan oli saattanut saaren asutuksi, ja varmaa on, että saarella siellä täällä oli jälkiä vanhoista puutarhoista ja jäännöksiä ruohottuneista muureista todistamassa, että saari oli ollut asuttuna jo varhain unhoon joutuneina aikoina. Johannes Vestman, saaren vanhin asukas Andreaksen sinne tullessa, kyllä kehuskeli olevansa Aspön varsinainen, ensimäinen asuttaja, ja hän puheli mielellään siitä ajasta, jolloin heitä aikuisia oli siellä vain hän kahden vaimonsa kanssa, kun tytöt vielä olivat pieniä, ja hän kertoili, kuinka vaikeata heidän silloin usein oli tulla aikoihin, ja kuinka talvet olivat pitkiä, ja miten uskallettuja olivat matkat jään yli, joka ei pitänyt eikä murtunut.
Yksinäisyys ja pitkien talvien aiheuttama hankaluus ennen muuta olivat pakottaneet Johannes Vestmanin parin vuoden mentyä tiedustelemaan henkilöä, joka oman tarpeen vuoksi olisi halukas muuttamaan erakkoelämään etäiselle Aspölle, runsaan meripenikulman päähän lähimmästä asutusta paikasta. Johannes tapasikin sellaisen, vaimonsa veljen, rasittuneen, rutiköyhän torpparin, joka asui ankaran isännän alustalaisena mannermaalla, nähden nälkää neljän lapsensa kanssa.