Johannesta kyllä arvelutti vetää vaimonsa sukua niin lähelle itseään, ja pitkään hän punnitsi asiaa yksinäisillä merimatkoilla ja talvisilla metsänhakkuilla itsekseen, ennen kuin päätti ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta kun ei ketään muutakaan ollut saatavana, ja kun lanko tiedusteltua osottautui halukkaaksi, antoi Johannes aprikoimisen jäädä, ja eräänä koleana syyspäivänä, jolloin satoi vettä ja räntää, oli Johannes vesillä veneineen ja nouti Aspön uutisasukkaan höyrylaivalaiturilta.
Kaksi vuotta sen jälkeen seisoi langon tupa valmiina pienen sataman itäisellä puolella.
Niin karttuu asutus Aspöllä, ja saattaisi paljonkin olla kertomista siitä, kuinka metsää raivattiin syrjään ja maata avattiin peltosaroiksi, kuinka satamaan johtava juova perattiin ja tehtiin tie poikittain halki metsän.
Tämän kertomuksen alkaissa olivat näet niin Johannes kuin hänen lankonsakin Lars Petter vanhoja. Heistä sanottiin, etteivät he milloinkaan olleet vaihtaneet keskenään pahaa sanaa, ja sitä ihmeteltiin, sillä eihän lankous yleensä näy luontuvan säilyttämään kotirauhaa, varsinkaan jos perheet tunkeilevat samalla turpeella ja polkevat samoja polkuja. Että kälykset eivät aina olleet samaa mieltä, siitä oli seudulla yhtä ja toista pakistavana. Mutta rauha ei kuitenkaan koskaan päässyt rikkumaan, kun miehet pitivät yhtä eivätkä antaneet naisten vallita.
Ken olosuhteet tarkoin tunsi, lisäsi kernaasti, että ellei Lars Petter olisi ollut niin sävyisä ja mukautuvainen kuin oli, ei naapuruus olisi tainnut olla kovinkaan suotuisata. Mutta ennen kuin joutui irti torpasta oli Lars Petter kärsinyt niin paljon, ettei hän eläissään milloinkaan unohtanut alistuvaisuutta toista palvellakseen, siihen määrään oli alistuvaisuus silloin juurtunut hänen vereensä. Että Johannes tahtoi vallita, se ei häntä koskaan kummastuttanut. Sillä Johannes oli etevämpi. Johannes oli miesten mies, pitkä, vankka ja viisaampi muita. Johanneshan ensimäisenä oli asettunut Aspölle, Johanneksella oli katse — kuten Lars Petter sanoi — ja Johanneksella oli rahoja. Niistä oli hän lainannut Lars Petterille ja auttanut häntä eteenpäin. Kitsas ja ankara ei hän milloinkaan ollut, kovia korkoja hän ei liioin ollut ottanut, ja jos Lars Petterillä joku maksuerä ei sattunut aivan päivälleen, niin myöntyi hän ja odotti. Siitä kaikesta oli Lars Petter kiitollinen, ja jos joskus joku kapinallinen tai kade tunne hänessä heräsi, tarvitsi hänen vain ajatella sitä aikaa, jolloin hän eli vain nälkiintyneenä torpassa, lapsineen laihana ruoan puutteesta.
Silloin katseli hän pientä satamaa ja tiluksia, jotka vuosi vuodelta yhä varmemmin olivat hänen, ja hän ajatteli silloin, ettei hänen ikinä olisi paremmin saattanut käydä kuin oli käynyt.
Pienenä, jäntehikkäänä ja vaiteliaana kulki hän Johanneksen rinnalla saarella, ikäänkuin olisi pelännyt olevansa jonkun tiellä, antoi langon hallita ja piti tarkkaa huolta vain kaikesta siitä, minkä tiesi omakseen.
Johannes puolestaan muisteli sitä aikaa, jolloin hän eleli yksinään. Ja niin teki molemminpuolinen tarve nuo kaksi miestä vilpittömiksi ystävyksiksi.
II.
Andreas Wikin tulo Aspölle johtui siitä että Johannes Vestman, joka kuljetti halkoja kaupaksi omasta metsästään, tarvitsi kunnollisen miehen avukseen milloin mihinkin hommaan. Sillä Johanneksella ei ollut poikaa, ja se oli hänen ainoa surunsa, kun vanhuus jo alkoi muistuttaa itsestään. Arkku oli Antreaksella tullessansa mukana. Sillä hänen oli määränä olla laivamiehenä jaalassa keväästä syksyyn, renkinä talossa syksystä kevääseen. Kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen oli hän silloin, terve, reipas ja kunnollinen, hoiti tehtävänsä kuin mies ja muuten oleskeli itsekseen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut lainkaan tekemistä ihmisten kanssa, jotka Aspöllä elivät ja isännöivät.