Kolme vuotta kului siten minkään häiritsemättä yhteistä rauhaa. Andreas Wik oli kaikkien mielestä saaren varsinaisiin asukkaihin kuuluva. Itse hän varmaankin oli ainoa, josta tuntui toisin.
Johanneksella, kuten sanottu, ei ollut ainoatakaan poikaa, mutta hänellä oli tytär, ja niinä vuosina, joina Andreas oli saarella renkinä, varttui Ester täysikasvuiseksi, kehittyi naimaikäiseksi ja kauniiksi, eikä ollut ihme, että Johannes hiukan piti silmällä nuoria, kuten vanhemman velvollisuus on. Mitään huomiolle käypää ei nuorten seurustelussa ilmennyt, mutta Andreas ei voinut sille mitään, että tytön olento herätti hänessä sellaista tunnetta, josta hän mieluimmin olisi halunnut olla vapaa. Sentähden oli hän kärttyisä, kiivas ja epäystävällinen tyttöä kohtaan, vaikka siitä itse pahimmin kärsi, ja milloin hän ei voinut olla ulkona merellä jaalan kanssa, oleskeli hän vaiteliaana ja katkeramielisenä itsekseen.
Andreas oli kuitenkin ollut niin kauan talossa, että hänen asemansa oli vakaantunut. Hän oli raitis, hänestä pidettiin ja Johanneksen vaimo Bengta ei voinut olla huomaamatta, että rengillä oli mielessä jotakin. Johannes puolestaan pahotteli, ettei ollut saanut poikaa ja niine vuosineen hän ei enää voinut toivoa saavansakaan. Naapuritalossa, langon luona, hyöri kaksi vaaleatukkaista poikaa isänsä apuna kartanolla ja merellä. Johanneksen oli pakko pitää renkiä, ja hän näki sen ajan olevan lähellä, jolloin talo joutuisi vieraan käsiin.
"Ei kukaan saa kaikkea, mitä toivoo", tapasi Johannes sanoa, jos joku kosketti arkaan kohtaan.
Samalla hän tiukasti sulki leveän suunsa, joka oli kuin poikkijuopa vaskenkarvaisissa, sileäksi ajelluissa kasvoissa, ja katsoa humautti pari kertaa pörröisten kulmakarvojensa alta. Vanha Bengta tunsi sellaisissa tilaisuuksissa itsensä mahdollisimman pieneksi ja vähäpätöiseksi ja kyyristyi aivan kuin häveten, ettei ollut voinut lahjoittaa miehelleen sitä ainoata, jota tämä todella oli häneltä halunnut.
Kerran rohkasi Bengta luontoaan ja uskalsi sanoa, mitä pitkinä kuukausina oli ajatellut.
— Kenties kosii Andreas Wik Esteriä, — hän sanoi. — Silloin olisi sinulla poika, ja me olisimme päässeet siitä huolesta.
Silloin katsoi Johannes terävästi vaimoansa ja vastasi:
— Jos tahdot naittaa tytön rengille, niin tee se. Minä en sitä tee.
Samassa hän nousi ylös, ojentautuen täyteen mittaansa ja meni vihaisena yli lattian. Kumartuen oviaukolla hän poistui ulos kartanolle, missä vallitsi heinäkuun illan ohut hämy. Alhaalla satamassa hän pysähtyi ja katseli tarkastellen jaalaa, joka oli täydessä halkolastissa, valmiina lähtemään seuraavana aamuna.