Paremmiksi vielä kävivät olot sen jälkeen kun eräänä päivänä tuli tehdyksi suuri päätös, jonka johdosta uusi jaala rakennettiin. Vanha Johannes oli kyllä aluksi epäilevällä kannalla. Esterinkin mielestä Andreas oli liian uskalias esittäessään sellaisen ehdotuksen. Sillä saadakseen oman aluksen oli Andreaksen pakko tehdä velkaa. Vanhuksella itsellään ei ollut käteisiä rahoja, eikä koskaan ennen ollut nähty vanhan Johanneksen nimeä velkakirjan takauksena. "Ken takaa", oli ukon tapana sanoa, "se unetta makaa". Mutta sillä kerralla takasi Johannes, ja kun hänen nimensä yksinään ei riittänyt, täytyi hänen antaa niinsanottu hypoteekki, jota hän ei koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka merkitsee sitä, että talo ja kaikki, minkä hän omisti, oli lainasumman vakuutena. Sillä Andreasta ei ollut helppo vastustaa, kun hän jotakin tahtoi, ja sillä kerralla hän oli taistellut uuden aluksen puolesta kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
Kun Lars Petter sen kuuli, kyti hänen mielensä pahemmin kuin ennen, ja kohdatessaan Andreaksen pysähtyi hän ja sanoi:
— Sinä taidat luulla tehneesi hyvin nyt?
— Mitä tarkoitat, eno? kysyi Andreas.
— Sinä et ota opiksesi ennen kuin olet pannut appesi talon menemään samaa tietä kuin omasikin, — kähisi Lars Petter.
Sitten meni ukko tupaansa ja sulkeutui sinne sulattamaan pahaa sisuansa.
Mutta kun alus, joka oli kaksimastoinen ja nimeltä "Haukka", oli tehnyt ensimäiset matkansa, näytti siltä kuin olisi Andreas saattanut kaikki pahat ennustukset häpeään. Lainan maksuerät suoritettiin täsmälleen määräajoin, ja Andreas itse sai voittoa, niin että jokainen saattoi sen huomata. Hän oli nyt isäntänä omalla aluksellaan. Toisen kerran oli hän saanut omansa, ja hän ajatteli itsekseen, että toistamiseen ei kukaan ottaisi hänen omaisuuttansa.
Siihen aikaan vanha Johannes sairastui, eikä enää siitä noussut. Eräänä talvi-iltana hän nukkui hiljaa viimeiseen uneensa, tuskattomasti kuten yleensä ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä eivätkä koskaan ole olleet sairaita, ennen kuin kuolintauti tulee. Aspön koko väestö saattoi häntä hautaan.
Talven kuluessa pidettiin pesänjako, ja Andreas muutti vaimonsa kanssa isompaan rakennukseen, lesken ottaessa haltuunsa pienemmän, jossa nuori väki siihen asti oli asunut. Kun se tapahtui, oli pikku Johannes seitsemän vuoden vanha, eivätkä puolisot useampia lapsia olleet saaneetkaan.
Eräänä iltana, kun kaikki oli kunnossa, kulkivat Andreas ja Ester tietä, joka johti hakamailta valkamalle. Se oli sama tie, jota he olivat käyneet silloin kun he ensi kerran olivat toisilleen puhuneet ja löytäneet toisensa. Oli kevät, ja raidat kukoistivat.