— Minkätähden itket? kysyi Andreas vihdoin vasten tahtoansa. — Vielä ei ole mitään tapahtunut.
Ester katsoi ylös.
— Lupaa minulle, Andreas, — sanoi hän, — tapahtuipa mitä tahansa, että hänen kanssansa et koskaan ryhdy tekemisiin.
— Miksi sellaista lupaisin? väitti Andreas. — Voitko sanoa, minkä vuoksi?
— Sen vuoksi, että sitten en saisi rauhaa. Sinun pitää toki ajatella vähän minuakin.
Andreas sävähti sitä kuullessaan, ja hänen äänensä oli kiivas, kun hän vastasi:
— Sinua minä juuri ajattelen. Luuletko, että miettisin sellaista, jollei minun täytyisi pojan ja sinun vuoksi.
Hetkisen oli hän vaiti, ja hänen oikea kätensä puristui vitkalleen nyrkkiin.
— Jos ei minun täytyisi pojan vuoksi ja sinun, niin menisin mereen.
Ymmärrätkö nyt?
Silloin vaikeni Ester. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni yksinään pihalle. Siellä oli maa valkoisena lumesta, naapuritalon ikkunasta loistivat joulukuusen sytytetyt kynttilät, ja monihaarainen joulukynttilä valaisi pöydältä.