Joulu tuli, ja sellaista joulua eivät Ester ja Andreas olleet koskaan viettäneet. Jouluillaksi heidät kaikki oli kutsuttu enon luo, ja Johannes sai mennä, sillä hän oli lapsi ja tarvitsi vähän hauskuutta. Andreas ei tahtonut lähteä, kun ei luonnoltaan voinut näyttäytyä muille. Sen vuoksi jäi Esterkin kotiin.
Ilta kului kuin ei olisi juhlaa ollutkaan. Pöydällä puolisoiden välillä paloi lamppu. Ester oli ottanut esille raamatun, koska oli joulu, mutta ei Andreas eikä hän itsekään ajatellut lukea.
Kauvan istuivat he vaiteliaina. Vihdoin virkkoi Andreas:
— Tällaiseksi et elämäämme ajatellut silloin kun tulit vaimokseni.
— Älä siitä nyt puhu — vastasi Ester.
— Miksikä en? lausui mies. — Kerran siitä on puhuttava. Ja sanon sinulle tänä iltana sen, mikä kuitenkin on sanottava. Niinkuin asiat nyt ovat, ei minulla ole muuta neuvoa kuin kääntyä Blidbergin puoleen. Käyköön sitten, kuinka on käydäkseen.
Kuukausia oli kulunut miehen virkkamatta siitä asiasta sanaakaan. Ester oli aivan unohtanut, että joku sopimus oli ollut kysymyksessäkään hänen miehensä ja pelätyn maakauppiaan välillä. Hän ei lainkaan osannut uskoa, että mies puhui täyttä totta.
— Älä puhu sellaista nyt, — pyysi hän. — Älä jouluiltana.
— Minusta ei tunnu, että tässä paljon joulusta tietäisimme, — keskeytti Andreas. — Tiedätkö sinä jotakin muuta neuvoa? Sano, jos tiedät!
Silloin painoi Ester kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaa. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki paha nyt ollut heitä kohtaamassa. Kaikki, mitä ennen oli tapahtunut, tuntui hänestä mitättömältä sen rinnalla. Aavistuksen voittamaton tuska valtasi hänet. Oli kuin olisi mies sanonut myövänsä itsensä paholaiselle.