X.

Että Adrian Blidberg niin nopeasti muutti menettelynsä Andreasta kohtaan, ja että hän vähääkään panematta huomiota hänen kiivaaseen puheeseensa, niin äkisti kutsui hänet takaisin, se ei luonnollisestikaan tapahtunut ilman syytä. Tukeva maakauppias, joka muutamissa vuosissa oli tullut rikkaaksi mieheksi ja seudun valtijaaksi, oli nimittäin tunnettu siitä, että hän osasi hyvin valita ne uhrit, joita hän tarvitsi lisätäkseen rikkauttansa ja enentääkseen valtaansa niin pitkälle kuin nimi Blidberg oli tunnettu. Herkkätuntoisuus siihen nähden, miten muut häntä arvostelivat, ei ollut Blidbergin ominaisuuksia, ja että Andreas oli loukannut häntä persoonallisesti, se oli hänestä aivan yhdentekevää. Blidberg teki siitä vain sen johtopäätöksen, että Andreaksessa oli miestä pystymään kenties mihin tahansa, ja sellaiset henkilöt olivat Adrian Blidberpin mieleisiä, sillä niistä hänellä oli hyötyä. Kuten hämähäkki istuu verkkonsa keskellä ja houkuttelee kärpäsiä, jotka verettömiksi imettyään viskaa syrjään, samoin Adrian Blidberg istui konttorissaan ja veti uhrinsa luokseen rahan ja häikäilemättömyyden yhdistetyllä voimalla.

Pahempaakin kuin sellaista kuiskailtiin maakauppiaasta, ja se kaikki, mitä hän oli ansainnut, ei ollut tullut hänen käsiinsä edes lainmukaisen vääryyden tietä. Kukapa ei muistanut, miten Blidberg, kun salama iski alas Maröllä, käden käänteessä ansaitsi kaksitoistatuhatta kruunua vakuutuksesta? Jotkut sanoivat, että summa oli vieläkin suurempi, ja olipa se iso tai pieni, tietoja oli, että hän ansaitsi. Hirveä hälinä siitä syntyi, sillä ken päivän muisti, jolloin onnettomuus tapahtui, tiesi, ettei sinä päivänä pilveäkään näkynyt taivaalla Landsortin majakalta Arholmaan asti. Ei liioin ollut kukaan kuullut ukkosen käyvän. Kuinka suuri puuvarasto siellä oikeastaan oli, siitäkin oltiin erimielisiä. Ne, jotka tuntuivat hyvin olevan selvillä asiasta, olivat suorastaan tietävinään, että rakennustarpeet, jotka olivat Maröllä, olivat vain riukuja ja rankoja, joita tuskin olisi kannattanut pois kuljettaa. Siitä tuli tietysti oikeudenkäynti Blidbergin ja vakuutusyhtiön välillä. Herroja Tukholmasta tuli ja meni, he pitivät tarkastuksia palopaikalla ja kuulustelivat asiaa. Mutta Blidberg voitti jutun kaikissa oikeusasteissa. Hänellä oli selvät todistajat, jotka ottivat valallensa, kuinka kaikki oli käynyt, ja että palo oli raivonnut Maröllä, niin että koko saari oli näyttänyt olevan tulessa, se oli kyllin tunnettua.

Adrian Blidberg pisti vakuutussumman taskuunsa ja antoi ihmisten puhua, ja sitä nämä eivät suinkaan jättäneet tekemättä. Hänellä oli onnea vielä enemmänkin. Sillä hänelle sattui useammin kuin kerran, että tulipalo osui sopivasti. Eräänä yönä paloi asuinrakennus poroksi hänen päänsä päältä, ja itse hän hädin tuskin pääsi vahingoittumattomana. Jokainen saattoi nähdä, että hän oli ollut vähällä palaa sisään. Vanha palvelijatar, joka oli hoitanut taloutta maakauppiaan luona vuosikausia, ja joka yksinään oli ollut läsnä onnettomuustilaisuudessa, kylmetytti itsensä samana yönä ja kuoli vähän jälkeenpäin keuhkotulehdukseen. Ei ollut ketään muita kuin Blidberg, joka olisi voinut kertoa, miten asian todellinen laita oli. Laivoja, jotka korkeasti vakuutettuina olivat hukkuneet, oli hänellä myöskin ollut. Mutta kun laivat hukkuivat syys- ja kevätmyrskyissä, ei kukaan voinut todistaa häntä vastaan, ja kun onnettomuus sattui, teki se tehtävänsä perinpohjaisesti. Alukset saivat vaurioita ja upposivat. Miehistö hädin tuskin pelastui veneissään.

Sellaisia rumia juttuja puhuttiin runsaasti Blidbergistä tämän milloinkaan ottamatta vaivakseen sanoa niitä vastaan. Eräs hänen renkinsä, joka oli suuttunut ja kuului uhanneen isäntäänsä jollakin ilmiannolla, löydettiin jonkun ajan perästä kuolleena eräästä suosta sisämaassa. Siinäkin arveltiin Blidbergin käden olleen mukana. Eikä hän silloinkaan tehnyt mitään hillitäkseen huhuja, joita asiasta liikkui. Hänestä sanottiin, että hän mielellään tiesi olevansa peljätty ja että hän varoi vain yhtä asiaa: joutumasta tekemisiin lain kanssa.

Kaiken sen, mitä Blidbergistä puhuttiin, ja vielä enemmänkin tiesi Andreas. Hän tiesi vielä, että juuri sellaisia, jotka olivat joutuneet onnettomuuteen, etsi Blidberg, sai ne valtaansa ja teki ne juhdakseen. Sillä henkilöllä, joka tekee konnantöitä, täytyy itse rangaistuksesta säilyäkseen olla varmoja miehiä, joihin voi luottaa, miehiä, jotka ilman häntä eivät mitään ole eivätkä mihinkään kykene.

Sen vuoksi oli Andreas arka ja häpeissään sinä iltana tullessaan kotiin ja siellä vaimolleen kertoessaan, missä oli ollut ja mitä oli tapahtunut.

— Hyvä, ettei se mennyt pitemmälle, — oli Esterin vastaus — Mieluummin menemme kodistamme ja menetämme kaiken, ennen kuin otamme apua sellaiselta.

Siinä asiassa luotti Ester mieheensä. Sillä oikein tämä oli tahtonut menetellä, tieten tahtoen ei Andreas milloinkaan ollut tehnyt sitä, mikä oli väärin ihmisten ja Jumalan edessä. Hänen käyntinsä Adrian Blidbergin luona, kun se pelkkään käyntiin rajoittui, tulkitsi vaimo teoksi, jota ei voinut pitää rikollisena silloin, kun hätä uhkasi ovella.

Syksy kului vähitellen, ja useammin kuin kerran oli Andreaksen kotona puute ruoasta. Kun korkoja piti viimeksi maksaa, otti nimismies kaksi lehmää. Kolmas oli vanha ja lypsi huonoa maitoa. Silakanpyydykset tuhoutuneet myrskyssä. Ja Andreas ei saattanut mennä Lars Petterin luo kerjäämään.