Niin sanoen hän löi lakin päähänsä, tempasi oven auki ja meni sulkematta sitä jälkeensä. Hän ajatteli hävittäneensä viimeisenkin avunsaannin mahdollisuuden ja luuli kaiken olevan lopussa.
Silmänräpäystä myöhemmin seisoi patruuna portailla, ja kuin unessa kuuli Andreas nimeänsä huudettavan. Kolme kertaa sai Blidberg huutaa ennen kuin Andreas pysähtyi ja katsahti taakseen.
— Tule sisään vielä, niin saan puhua kanssasi, — sanoi maakauppias.
Andreas totteli koneellisesti. Kun he taas olivat tulleet pieneen huoneeseen, viittasi maakauppias tuolille ja sanoi lyhyesti:
— Istu.
Sitten meni hän takaisin entiselle paikalleen pulpetin taa ja alkoi puhua kuin ei mitään olisi heidän välillään koskaan tapahtunut. Rumat, lihavat kasvot elostuivat, silmät katsoivat terävästi ja viisaasti, suu sulkeutui lujasti ja päättäväisesti.
Andreas istui kuin nauloilla. Hän ei ymmärtänyt, mitä siitä kaikesta lopuksi tulisi. Ei myöskään ollut koskaan häneltä niin paljoa kyselty. Hän sai tehdä selvää itsestään ja vaimostaan, talostaan, suvustaan, pojastaan, kaikesta, mitä hänellä oli ja mitä hän ennen oli omistanut, mitä oli menettänyt, ja kuinka nyt eteenpäin ajatteli tulla toimeen. Kun tutkinto oli päättynyt, puristi maakauppias huulensa yhteen, ja hänen otsalleen kohosi poimuja. Andreas luuli siihen istumapaikalleen voivansa tuntea, miten terävästi toinen laski ja ajatteli.
Vihdoin sanoi Blidberg:
— Tahdon miettiä asiaa. Mutta ennen uuttavuotta en voi mitään toimittaa. Silloin saat kyllä tiedon minulta, jotta voimme puhua vielä kerran.
Miten Andreas sen keskustelun perästä tuli rantaan veneelleen, sitä hän ei muistanut. Sinne hän joka tapauksessa pääsi, ja hän arveli itsekseen, että pahemminkin olisi saattanut käydä. Hänellä oli ainakin jotakin toivoa, sellaista kun se toivo nyt oli. Mutta iloinen ei hän kuitenkaan ollut, vielä vähemmän rauhallinen. Pahojen aavistusten ahdistamana ohjasi hän veneensä kotia kohden.