— Näytti kauniilta jälkesi, kuuletko, lähdettyäsi Kuusiniemeltä, — sähähti hän. — Sellaiselta siellä näytti kuin olisi muhamettilainen siellä raastanut. Muistatko sitä edes?
Andreas muisti ajatelleensa, että hän kerran tulisi seisomaan patruunan edessä puhumassa siitä asiasta. Vuosikausia olisi kulunut. Kaikki heidän välillään olisi jo unohdettuna. Hän, Andreas, yksinään ei olisi mitään unohtanut. Hymyillen hän silloin kerskuisi urotyöstään, nauttisi kostostaan ja toisen voimattomasta vihasta. Toisin kuin hän oli ajatellut oli kaikki käynyt.
Sitä muistaen Andreas nyt mykistyi. Sanaakaan hän ei löytänyt puolustuksekseen. Mutta Adrian Blidberg, joka luuli miehen vaitiolon johtuvan jostakin muusta, jatkoi:
— Nyt tulet sinä minun luokseni ja pyydät apua. Sitä tulisi kaiketi antaa kiitollisuudesta sinua kohtaan, vai kuinka, sen vuoksi että olit niin kohtelias minulle? Mitä?
— Minä otin, mikä minun oli, — pääsi Andreakselta.
Hän ei kestänyt kauvempaa. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hänen silmänsä pimenivät.
— Mitä sanot? kuului pulpetin takaa.
Patruuna ällistyi niin, kun toinen juuri nyt tohti uhmailla, että hän luuli kuulleensa väärin.
Andreas puolestaan ei enää uskonut avunsaannin mahdollisuuteen, tai hän ei enään saanut sitä ajatelleeksi. Vanha viha heräsi hänessä. Hän astui oikopäätä miestä kohden pulpetin eteen ja sähisi hänelle päin silmiä:
— Sinä ryöstit kodin ja konnun minulta. Sinä ajoit minut paljaan taivaan alle. Ei ollut sinun ansiotasi, että oli olemassa muita, jotka auttoivat minut pulasta. Tahdoin antaa sinulle muiston itsestäni ja kiitokset viimeisestä. En kerjää sinulta apua.