Kun patruuni Blidberg sinutteli tuntemattomia, jotka olivat häntä alhaisempia, merkitsi se, että hän tiesi heidän tavalla tai toisella olevan hänen vallassaan. Hän oli nuoruudessaan ollut palvelijana ja oppinut tavan silloiselta isännältään, ainoalta ihmiseltä, jota kohtaan tämä harvinainen maakauppias milloinkaan oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta.
Kuten kaikki paikkakunnalla, tiesi hän hyvin Andreasta kohdanneen onnettomuuden. Sen vuoksi hän pitempää puhuttelua odottamatta lausui:
— Sinä olet ollut liikemies, sinä, Andreas. Missä on jaalasi? Niin, minä tiedän, kyllä tiedän. Se pirstautui myrskyssä. Minulta hukkaantui myöskin pari laivaa. Mutta minun olivat vakuutettuja. Sen vuoksi minä en mitään menettänyt. Niin olisi sinunkin pitänyt tehdä.
— Minulla ei ollut varaa vakuuttaa, — sanoi Andreas matalalla äänellä.
— Eikö? Mutta jaalan menettämiseen sinulla oli varaa. Ja niin seisot siinä kauniisti. Huoneet, joissa asut, eivät ole enää sinun, ei maakaan, jota viljelet, ole sinun, ei sen vertaa kuin kaarnan kappaletta metsässä ole sinulla enää tahi haukea meressä. Sinä otat liian lyhyeksi maksuajaksi, poikaseni. Varo itseäsi sellaisesta!
Paksu mies käveli lattiata edestakaisin. Hän ei puhunut nopeasti, vaan käyttäytyi hyvin rauhallisesti. Näytti kuin olisi hän ollut huvitettu siitä, ja jotenkin niin olikin laita.
— Mitä sinä nyt tahdot? — kysyi hän lopuksi.
Kaikki tuo raakuus oli ikäänkuin silmänräpäykseksi herättänyt Andreaksen hänen välinpitämättömyydestään. Mitä syvemmin toinen nöyryytti häntä, sitä suorenmaksi oikeni köyhän miehen selkä. Rauhallisesti ja selvästi esitti hän, mitä oli ajatellut sanoa, pyysi saada siirtää velkansa patruunalle, lupasi korkeata korkoa ja lopetti ehdotuksensa, pyytäen niin suurta lisäsummaa, että voisi hankkia uuden jaalan ja siten alottaa uudestaan. Andreas oli aivan hämmästynyt omasta esiintymisestään. Hän ei ollut osannut ajatellakaan asiaansa niin helposti suorittaa.
Koko ajan, kun hän puhui, seisoi patruuna Blidberg kuunnellen häntä eikä vähääkään muuttanut kasvojensa ilmettä. Hän vain seisoi kuin torkkuen ja piti silmänsä ummessa kuin olisi sanomattomasti nauttinut omista ajatuksistaan. Andreaksen vaiettua hän heittäysi tuolille pulpetin taa istumaan ja löi kämmenensä pöytään, jotta mäjähti.
— Sinäpä vasta mies olet, — hän huudahti. Täristen naurusta keskeytti hän puheensa silmänräpäykseksi. Sitten jatkoi hän matalalla äänellä ja maiskautteli hekumallisesti huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut nauttia omista sanoistaan.