Paria päivää myöhemmin istui Andreas isossa veneessään ja purjehti hyvää tuulta poispäin Aspöltä. Hän näytti synkkämieliseltä ja murheelliselta. Piirteissä oli jotakin harvinaisen kovaa ja katkeraa, teräviksi laihtuneissa kasvoissa näkyivät lihakset selvemmin kuin ennen, molemmin puolin suuta oli syviä juonteita, jotka menivät poskiparran alle. Andreas tiesi asioittensa laadun, ja tieto siitä ei hänen matkaansa ilahuttanut. Puolen vuotta saattoi hän vielä pitää hallussaan taloansa, niin kauvan olivat velkojat luvanneet odottaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän oli saanut toimeksi koko kuluneena kesänä. Talven mentyä tulisi nimismies ja ottaisi hänen rakennuksensa, hänen peltonsa, karjansa ja talouskalunsa, kaikki hän ottaisi. Vaimoineen, lapsineen Andreas silloin joutuisi paljaalle mäelle, hän, joka kerran ei ollut halunnut elää ilman omaa kalavettä, ilman omaa taloa ja omaa metsää.
Andreas ajatteli itsekseen, olisiko hän kenties ymmärtämättään ollut rikollinen pyrkiessään niin pitkälle ja asettuessaan niin yksinäiseksi ihmisten joukossa. Mistä tuli se sana? Asettua yksinäiseksi ihmisten joukossa! Siten ei Andreas milloinkaan ollut kuullut kenenkään sanovan. Kuin joku ääni sen olisi kuiskannut hänen korvaansa, niin tuli se nyt hänen mieleensä. "Kenties olen niin elänyt?" ajatteli Andreas. "Kenties on se väärin? Varmasti täytyy sen olla väärin, muutoin ei kaikki kävisi minulle aina onnettomasti."
Vene kulki hyvää vauhtia. Kaukana merellä näkyi muuan höyrylaiva häviävän näköpiirin ulkopuolelle.
Andreaksen eteen avautui Hammarbyn lahti, kylmänsinisen syysauringon hohteessa. Hyvin muisti Andreas sen kerran, jolloin hän ennen sitä oli purjehtinut. Vuosi oli siitä kulunut. Mies, joka nyt tuli, ei enää ollut sama kuin se, joka sitä kerran viiletti nuorena, vihapäisenä, uhkamielisenä.
Vihaa ei Andreas ollut unohtanut, mutta uhka oli poissa. Hänelle oli kaikki muuttunut yhdentekeväksi, kaikki paitsi tarve pelastaa leipäpala itselleen ja omaisilleen. Ylenkatsottuna ei hän tahtonut elää. Pahat sanat, jotka vaimon eno oli lausunut, polttivat vielä hänen mieltään. Sen vuoksi Andreas nyt purjehti Hammarbytä kohden. Sen vuoksi hän on päättänyt tehdä viimeisen kokeen. Ei kukaan, ei vaimokaan tiedä, millä teillä Andreas nyt liikkuu merellä. Aikanaan kyllä, arvelee mies, ehtii hän, joka kotona istuu, sellaisen asian tietää.
Andreas kiinnitti veneen siltaan, ja kun hänen piti kulkea tavarasuojien ohitse, teki hän kierroksen, ettei häntä nähtäisi. Konttorin ovelle tullessaan hän pysähtyi hengähtämään. Jälleen hän muisti, miten hän kerran ennen oli seisonut saman suljetun oven edessä. Ja hänellä oli ainoastaan yksi toive, hän halusi tavata kauppiasta kahdenkesken. Häpeä tuntuisi silloin hänestä ikäänkuin keveämmältä. Mitä hän vastaisi kysymykseen, minkätähden oli siten menetellyt Kuusiniemellä, sitä Andreas ei tiennyt. Mutta niin välinpitämättömäksi oli hän käynyt, ettei häntä kauempaa pidättänyt edes häpeän tunne pyytämästä apua viholliselta, jolle hän kerran oli vannonut vihaa ja kostoa.
Kun Andreas astui sisään, seisoi Adrian Blidberg keskilattialla. Kädet olivat housuntaskuissa, suu oli tavallista vinommassa, ja pienet silmät upposivat kasvojen lihavaan pöhöön.
Andreaksen nähdessään hän veti ylös otsanahkansa, ja suu meni irviin kuin olisi hän ollut peräti hyvillään.
— Hyvää päivää, — tervehti Andreas.
— Hyvää päivää, — vastasi patruuna. — Tuletko sinä minun luokseni?