IX.
Kun vastoinkäyminen äkisti, odottamatta ja lisäksi perinpohjaisesti kohtaa ihmistä, painaa se mielen maahan asti ja pimentää sielun syttä synkemmäksi. Jos mies vastoinkäymisestään nousee, luulee hän ikäänkuin olevansa oikeutettu elämään jonkun aikaa armahdettuna. Mutta ellei hän ehdi hengähtää ennen kuin uusi onnettomuus kohtaa, silloin tulee turmio kahdenkertaiseksi, ja henkilöstä, jolle sellaista tapahtuu, sanoo kansa, että hän on syntynyt onnettomana päivänä.
Yksinäisyydessä pitkät talvet läpeensä muusta maailmasta erillään elävä saaristolainen lannistuu onnettomuuden kohdatessa kenties pikemmin kuin muut. Sillä yksinäisyys synnyttää alakuloista mietiskelyä. Saaristolaisen luonne on samalla kertaa pehmeä ja kova, valoisa ja synkkä, raskas ja kevyt, myrskyisä ja päivänpaisteinen. Hänen luonteessaan on samoja vastakohtia kuin luonnossa, joka häntä ympäröi, muodostaen hänen elämänsä puitteet. Meri ja kallio ovat hänen ensimmäiset tuttavansa, ja hänessä itsessään on elämänsä läpi jotakin niistä kumpaisestakin.
Kova isku oli sillä kertaa kohdannut Andreasta, ja kuitenkin kummasteli Ester itsekseen, että mies näytti ottavan osalleen sattuneen onnettomuuden paljoa rauhallisemmin kuin aikaisemmin tiedon siitä, että maapalsta, jolla hänen kotinsa seisoi, ei enää saanut jäädä hänen haltuunsa. Andreas ei paljoa puhunut tapahtumasta ja milloin puhui, haastoi hän keinoista, joilla voisi välttää onnettomuuden seuraukset.
Itse asiassa oli Andreaksen laita huonompi kuin kukaan, arvasikaan. Hänen tilansa oli niin onneton, ettei hän uskaltanut kenellekään siitä virkkaa. Hän ei todella uskaltanut sitä tehdä. Sillä hän tunsi, että häntä pidettäisiin mielenvikaisena jos tiedettäisiin, mitenkä onnettomuus häneen vaikutti, ja silloin kääntäisivät kaikki hänelle selkänsä. Ja Andreaksen asiat olivat todellakin huonolla kannalla. Aluksessa, joka nyt hylkynä ajelehti kummitellen pitkin saaristoa, oli koko hänen omaisuutensa. Jos hänelle nyt tehtäisiin lain ja oikeuden jälkeen, menisi talo samaa tietä kuin jaala. Sillä talo oli panttina, ja jos se myytäisiin huutokaupalla, jäisi jäännökseksi vähemmän kuin ei mitään. Oli kuin olisi meri noussut yli äyräittensä ja ryöstänyt häneltä kaikki mukaansa. Sitä oli vaarallinen ajatella. Siinä olisi hän ollut kuin soutaja sumussa, kun tämä eksyttyään joutuu yhä pahemmin ja pahemmin harhaan.
Andreas ei enää voinut tulla toimeen omin neuvoin. Senvuoksi kierteli hän veneellään saaresta toiseen ja etsi apua. Ja sillä kertaa hän etsi apua tosissaan. Hänen täytyi tavata joku, joka lainaisi hänelle rahaa tahi menisi takaukseen hänen vanhasta velastaan. Mutta talonpojat, joiden puoleen hän kääntyi, pudistivat vain päätään ja katsoivat surkutellen miestä, joka saattoi esiintyä sellaisin ehdotuksin. Kukapa olisi tohtinut lainata henkilölle, joka oli menettänyt laivansa ja pantannut talonsa ja milloin tahansa saattoi joutua puille paljaille!
Andreas alkoi oivaltaa, että kaikki säälittelivät häntä, ja ettei hänellä ollut mistään apua saatavissa. Oli kuin olisi onnettomuus karkoittanut ihmiset pois hänen luotaan. Niin yksinäiseksi tunsi Andreas itsensä. Kuitenkin hän jatkoi kulkuaan talosta taloon. Koko kesän hän sitä teki, niin että vihdoin tuli puheenparreksi kansan kesken: "Luulenpa, että Aspön Andreas on vesillä purjehtimassa", — joka merkitsi samaa kuin: "Nyt tulee hän tänne jälleen kerjäämään". Andreas rupesikin aavistamaan sitä, hän aavisti pistopuheita ja naurua selkänsä takana, niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi ja lähtenyt. Mutta siitä huolimatta hän yhä pitkitti noita tuloksettomia matkojansa. Lopen uupuneena ja kärsien kaikesta hän niiltä aina tuli kotiin, mutta vaimolleen hän aina sanoi olevansa hyvässä toivossa ja että kaikki vielä kyllä lopulta kääntyisi parhain päin.
Siihen aikaan oli Lars Petter kuin kuumeessa pahasta mielestä Andreasta kohtaan, joka hänen puheensa mukaan oli tuonut onnettomuutta saarelle. Nyt Johanneksen kuoltua tuntui Lars Petteristä kuin olisi hänen täytynyt asustaa siellä katsellakseen, miten toinen hävitti sen, mitä vanhus aikanaan oli rakentanut. Eräänä syyskuun päivänä kohtasi hän Andreaksen, ja voimatta kauvemmin pidättää sisässään riehuvaa vihaa hän asettui tämän tielle ja sanoa sähähti:
— Ajattelet kai muuttaa minun luokseni nyt, kun tämä talosi on mennyt samaa tietä kuin ensimmäinen. Mutta siitä ei tule mitään, kuuletko? Parasta että tiedät sen ennakolta.
Andreaksella ei ollut siihen mitään vastattavaa. Mutta pahat sanat syöpyivät hänen mieleensä. Ne ikäänkuin pakoittivat häntä etsimään apua siltä taholta, jota hän kauvan oli kammonnut.