Alhaalla rannalla seisoo miesjoukkue. Hyvin vähäinen on se lukumäärältään, ei suurempi kuin! mitä tuohon pieneen yhteiskuntaan kuuluu. Andreas siellä on ja hänen laivamiehensä, ovat Lars Petterin pojat ja vanha Lars Petter itse. Ponnistellen tuulta vastaan pystyssä pysyäkseen seisovat he ja koettavat nähdä pilkkopimeään. Heidän takanaan kyyristelevät naiset, etsien tuulen suojaa miesten selän takaa ja kiihkeästi odottaen saavansa kuulla jonkun sanan, joka antaisi toivoa ja toisi huojennusta.
Miehet seisovat vaiteliaina yhä samalla paikalla. Liiankin hyvin tietävät he, mitä sellainen rajuilma merkitsee; siitä ei tarvitse puhua. He älyävät liiankin hyvin vaaran ja heidän ympärillään ja edessään raivoavain luonnonvoimien mahtavuuden; kuinka saattaisi kukaan heistä tyhjin puhein pettää muita tai itseään!
He eivät voi mitään tehdä, mutta ei kuitenkaan kukaan ajattele kotiinkaan palata etsimään tuulen suojaa seinien sisäpuolelta. Siellä olisi olo ollut samallaista kuin kuolleen luona valvominen. Ei kukaan voi mitään toimia, ei kellään ole sydäntä poiskaan lähteä. Syrjässä muista seisoo Andreas, avopäin tuulessa sitä huomaamatta, ja hänen huulensa liikkuvat ikäänkuin hän puhelisi ääneen itsekseen.
Andreas tekeekin niin, vaikkei kukaan, ei edes hän itse, kuule puhuttuja sanoja. Kallion luona, jonne aaltojen hyrske ulottuu, istuu Ester. Hän on kätkenyt päänsä käsiinsä, päästäkseen näkemästä.
Ei kukaan miehistä liiku paikaltaan eikä kukaan puhu. Jokainen tietää, ettei siinä mitään voi tehdä. Siksi he vain odottavat, tuijottaen tiukasti pimeyteen, odottavat vain saadakseen nähdä, ovatko raudat ja köydet kestäneet vai onko meri voimakkaampi kuin ihmisten varokeinot. Jännittyneinä he tähystävät pimeään, koettavat turhaan tunkea katseillaan sen läpi, mistä keinuvat mastot ja raakapuut häämöttävät kuin jätteet aavelaivasta.
Vielä pitää rauta, vielä kestävät köydet. Mutta jokainen uusiutuva aalto kohoaa niin korkealle, että touvit ja kiinnikkeet huokaavat sen voimallisessa syleilyssä, ja näyttää siltä kuin alus seuraavassa silmänräpäyksessä seuraisi pirstoutuvien aaltojen mukana kauas ylös maalle.
Äkkiä kuuluu tuulessa ankara paukaus, kuin olisi joku laukaissut kiväärin. Syntyy liikettä miesten joukossa, vaistomaista liikettä, kuin tahtoisivat he syöstä veteen jotakin pelastamaan. Liike taukoaa itsestään ja ainoastaan mykkiä silmäyksiä vaihdetaan merkiksi siitä, että kaikki ovat nähneet ja ymmärtäneet. Toinen kiinnitysköysi on katkennut, petäjän tyvellä aivan lähellä heiluu tuulessa käsivarren vahvuinen köydenpätkä.
Esteri on katsahtanut ylös pamahduksen kuultuaan. Vaikka hän hyvin tietää, mitä se oli, täytyy hänen kuitenkin saada varmuus siitä, että kuulemansa kauhea ääni oli todellinen. Laivan runko kääntyy ulospäin. Ester kuulee toisen, äskeistä mielestään vielä kovemman ja kumeamman jymähdyksen. Mutta silloin hän ei enää tohdi pitää silmiään ylhäällä. Pää saaliin kätkettynä hän istuu siinä, vavisten jokaista kuulemaansa ääntä. Hän tahtoisi mennä Andreaksen luo, mutta miesten tähden, jotka seisovat ympärillä ja voivat nähdä hänet, hän ei rohkene. Siinä istuessaan kuulee hän vielä äänen, kaksinkertaisena toistuvan, toinen ikäänkuin kaikuna toisesta. Silloin on kaikki toivo loppunut, ja pahin on tulossa. Ester ei enää saa istutuksi paikoillaan. Mieletönnä juoksee hän Andreaksen luo ja tarttuu tämän käsivarteen, tietämättä mitä sanoisi tai tekisi.
Mutta Andreas ei nyt muuta näe kuin mitä tapahtuu myrskyssä ja aaltojen seurassa. Tylysti tempaa hän käsivartensa irti ja tuijottaa kuten ennenkin kuohuihin. Siellä ajelehtaa "Haukka". Maihin kiinnitettyjen köysien katkettua raskas alus kääntyi ympäri, hakaten aaltoja vasten, louhikkoa päin painuen se vielä kerran kääntyi, ja kun toinenkin ankkuriketju vihdoin petti ja alus oli vapaa, syöksyi se somerikolle kuin nuolen lävistämä eläin ja pysyi sitten hiljaa. Ensimäinen esiin vyöryvä aalto rikkoi siinä "Haukan" keulasta perään asti, ja kun aamu sarasti, olivat säpäleet hajallaan pitkin rantamia kuin jätteet jättiläisluurangosta.
Yksinään, kuten oli tullutkin, poistui Andreas hävityksen paikalta. Kuten haavoitettu eläin etsii soppensa piiloutuakseen kärsimyksineen, siten palasi hänkin kotiinsa, huomaamatta, että Ester äänetönnä häntä seurasi, uskaltamatta päästää epätoivoon vaipunutta miestä näkyvistään.