— Tuuli on tauonnut, — sanoi hän.
Kuitenkin saattoi hän tuskin uskoa korviansa. Sillä kolmesta vuorokaudesta, jotka myrsky tavallisesti kestää, oli tuskin kaksi lopussa. Siksi Andreas ei voinut nukkua. Hän makasi valveilla, ikäänkuin olisi varronnut jotakin pahaa tapahtuvaksi.
Silloin kuului keskellä yötä pauhinaa mereltä, ja tuuli, joka samassa tuli tohisten läpi metsän, sai akkunat tärisemään ja oli riistää rakennuksen katon mennessään. Kohta uudistui sama ääni, ja samassa silmänräpäyksessä putoili raskaita vesipisaroita rakennuksen katolle.
Siinä tuokiossa oli Andreas ylhäällä. Puolihereillä istui vaimo vuoteella, kuunnellen rajuilmaa, joka jo valtoimena riehui.
— Myrsky on pyörtänyt pohjoiseen, — sanoi Andreas lyhyesti.
Kalpeana seisoi hän siinä ja veti nuttua ylleen, sotkeutuen ja hätäillen. Kuinka hän sai vaatteet päälleen, sitä ei hän itsekään tiennyt. Nopeasti kuin ajatus ryntäsi hän ulos.
Metsään johtavalla tiellä tulee tummia haamuja esiin. Pilkkopimeässä niitä ei voisi eroittaa, ellei näkymättömien käsien kantamista lyhdyistä valahtelisi hohdetta yli teiden ja kunnaiden. Monta ei niitä ole, voimattomina näyttävät nuo muutamat lyhdyt ponnistelevan avaraa, myrskyistä pimeyttä vastaan. Miehiä ovat nuo tulijat, miehiä karvalakit päässä ja raskaat saappaat jaloissa, sekä parisen naista, jotka saaleihin kietoutuneina ponnistelevat eteenpäin alas maahan asti painavassa vastatuulessa. Ainoastaan Andreaksella ei ole lyhtyä. Väistämättä aitoja tai pensaikkoja hän juoksee tuulta vasten, poikki metsän suorinta tietä sitä paikkaa kohden, missä "Haukka" oli vielä edellisenä iltana ollut tuulen suojassa.
Tuuli ei puhalla tavalliseen tapaansa. Se on yltynyt hirmumyrskyksi, joka nujertaa jättiläispuita nurin, kohottelee olkipieleksiä ja pirstoo mastoja. Jyminä on niin voimakasta, ettei kukaan voi kuulla omia askeleitaan, ei edes omaa ääntään. Kaikki nuo ihmiset, jotka ovat lähteneet ulos sen vuoksi, että tietoisuus lähestyvästä vaarasta pakoittaa heitä yhteen, huutavat kovasti halki tuulen, neuvovat toisiaan kirkuvalla äänellä tai pyytävät apua. Ei kukaan kuule mitään, ei kukaan tiedä, miksi niin kovasti huudetaan. Ylt'ympäriltä metsästä kuuluu kaatuvien puiden rytinää.
Samaa päämaalia kohden ponnistelevat kulkijat, sinne missä "Haukka" keinuu ankkuripaikalla, kaksinkertaisten ketjujen ja kahden vahvan, maihin puiden ympärille sidotun köyden varassa. Lars Petterkin on mukana. Onnettomuuden uhatessa on hän unohtanut vastenmielisyytensä uutta naapuriaan kohtaan. Niin nopeasti kuin hänen heikot jalkansa suinkin sallivat tunkee hän eteenpäin vastatuuleen, joka on painaa hänet polvilleen. Kun hän ei jaksa enää käydä, laskeutuu hän maahan ja ryömii eteenpäin.
Ulkona merellä näyttää kaikki mustalta, ikäänkuin taivas ja meri olisivat yhtenä. Ainoina näkyvinä valoisina kohtina ovat aaltojen harjat, jotka nousevat sylen korkuisina. Kaiken tämän mustan joukosta näkyy esine, joka keinuu, kallistuu syrjälleen ja taas kohoutuu. "Haukan" ympäri ikäänkuin kokoontuvat kaikki äänet, jotka ilman täyttävät. "Haukkaan" tähtäävät kaikkien katseet. Huoaten, kitisten, ärjyen, vinkuen ja kohisten meuruavat aallot ankkuriketjuja ja köysiä vastaan, saadakseen valtaansa aluksen, joka aallonmurtajan tavoin on kääntänyt kylkensä hillitsemättömästi ylitse heittäytyviä vesivuoria päin. Kaksi täyttä meripeninkulmaa on matkaa lähimpään mantereeseen; yhtä pitkä matka on merellä yhtyäkseen ja täyttääkseen hävitystyönsä.