Ester astui miehensä eteen. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmät loistivat.
— Sinä olet tehnyt sen siis kuitenkin, vaikka olen niin paljon pyytänyt sinua. Sinä teet paljon, sinä, joka et mitään tiedä, ja sinä et keneltäkään kysy, mitä teet. Koskaan ennen en ole sanonut sinulle pahaa sanaa. Kaikki, mitä minulla oli, sinä otit. Sinä veit minut pois täältä ja annoit minun istua metsässä yksinäni, niin etten nähnyt ihmisiä kahteen vuoteen. Kun sinä sitten tulit tänne, sait sinä silloinkin, mitä tahdoit. Toisen kerran hävitit meiltä kodin ja konnun. Kaikki, mitä täällä oli, sait sinä minulta, ja sinä et voi sanoa, että minä olisin valittanut. Mutta sen, mikä nyt edessä on, sen sinä saat kantaa yksin, Andreas. Sillä sitä kurjuutta minä en tahdo jakaa kanssasi.
— Jos ajattelet lähteä luotani, niin lähde, — vastasi Andreas.
Hän oli vihoissaan, ja hänen mieltään vihloi, kun vaimo moitti häntä omaisuuden menettämisestä. Kieltää hänen olevan oikeassa ei hän voinut.
Ester katsoi toisaanne hänen puhuessaan ja sanoi hiljaisesti:
— Sinä tiedät, että sitä en koskaan tee.
— Miksi sitten puhut? — iski Andreas.
Enempää ei siitä asiasta sanoja vaihdettu, ja enempää ei vaimo saanut siitä tietääkään. Mutta siitä päivästä alkaen kulkivat Andreaksen ja hänen vaimonsa tiet erillään. Andreas antoi vaimolleen, mitä irti sai, ja vaimo otti vastaan, mitä tarvitsi itselleen ja pojalle. Mutta vaitelias vihamielisyys vallitsi heidän välillään, ja mitä Andreas teki tai aikoi, siitä hän ei sen päivän perästä kellekään puhunut.
Näytti kuitenkin kauvan siltä kuin ei maakauppiaalla olisi ollut muuta kuin kunniallisia aikeita ryhtyessään auttamaan Andreaksen asioita tolalleen. Kun kevät tuli, maksoi hän lopun Andreaksen vanhasta velasta, antoi miehen kirjoittaa uuden velkakirjan ja otti kiinnityksen taloon. Kun Andreas joskus puhui velkakirjan lunastamisesta, lyhennysmaksuista ja sellaisista, kohautti maakauppias olkapäitään ja arveli, että sillä ei ollut mitään kiirettä, aikanaanhan voisi sellaisesta keskustella. Kaikesta siitä ei Andreas virkannut vaimolleen sanaakaan, eikä tämäkään häneltä siitä mitään kysellyt.
Enemmän kuin puolitoista vuotta kului, ja sinä aikana oli Andreas miltei alkanut unohtaa epäluulonsa, jotka olivat häntä ahdistelleet silloin, kun hän joutui tekemisiin pahamaineisen isäntänsä kanssa. "Moni on parempi kuin maineensa", ajatteli Andreas toisinaan. Ainoastaan velka, sitä kun ei oltu maksettu eikä näyttänyt tulevankaan maksetuksi, toisinaan painoi hänen mieltään. Hänestä oli arvoituksellista, että Blidberg, joka oli niin kova muita kohtaan, osottautui niin suopeaksi hänelle. Sen ajatuksen herätessä ei Andreas nähnyt muuta neuvoksi kuin koettaa sitä tukahuttaa. Sietämättömältä hänestä muutenkin elämä tuntui. Kovin raskas se hänestä oli ilmankin.