Siihen aikaan synnytti Ester Andreakselle toisen pojan; sille annettiin kasteessa nimeksi Göran. Toivottu ei lapsi ollut, syntyen aikana, jolloin vanhemmilla oli niukat ja vaikeat olot. Harvoin oli Andreas kotona. Kun hän tuli, viipyi hän veneineen puolen päivää tai, jos tuuli oli huono, kokonaisen päivän. Sitten oli taas poissa, kuin ei olisi lainkaan käynytkään. Ester eleli yksinään ja päivät kävivät hänelle jälleen raskaiksi. Pojan syntyessä oli Andreas poissa merellä.
Että lapsi jollakin tavalla kuului hänelle, siitä Andreaksella ei ollut tunnettakaan. Kun hän saapui Hammarbyn satamaan, oli siellä kirje odottamassa häntä; siitä sai hän tietää tapauksen. Andreaksen mieli synkkeni, kun hän kirjeen luki. Katkeruus, jota hän vaimoansa kohtaan oli tuntenut siitä päivästä alkaen, jolloin tämä perintönsä hävittämisestä oli häntä moittinut, virisi hänessä kaksinkertaisena. Kirjeessä mainittiin myöskin, että Ester tarvitsi rahaa. Ja Andreaksesta tuntui se pyyntö kohtuuttomalta ja häikäilemättömältä. Häntä pelotti ajatellessaan lasta, hän tunsi itsensä avuttomaksi ajatellessaan, että hänellä oli vielä yksi suu lisää ruokittavana, yksi ruumis lisää vaatetettavana. Oman kohtalon mietiskeleminen oli tehnyt hänet luonnottoman kovaksi, niin ettei hän mitään muuta enää osannut ottaa huomioon kuin oman itsensä. Raskaampaa kuormaa ei kukaan kanna.
Andreas ei ennättänyt vastata siihen kirjeeseen, kun Adrian Blidberg lähetti sanan laivalle, pyytäen saada puhutella laivuria. Kun Andreas sitten tuli konttoriin, oli maakauppias pahalla tuulella. Hän istui tuolillaan pulpetin ääressä, piteli papereita, selaili kirjoja ja yhteen menoon valitti huonoja aikoja. Rahdin kuljetus huonontui yhä, väki tuli yhä kalliimmaksi. Puhuessaan katsoa vilautti hän pienillä silmillään tuolia kohden, jolla Andreas istui, ja vinossa suupielessä lerkkui hänen tapansa mukaan puoleksi poltettu, sammunut sikaarinpätkä. Viimein nousi hän ylös ja katsoi ulos ovesta, ikäänkuin nähdäkseen, ettei kukaan ollut ulkopuolella kuulemassa, mitä puhuttiin. Sitten palasi hän paikalleen pulpetin ääreen ja sanoi aivan lyhyesti:
— Milloin aijot maksaa velkasi? Oletko ajatellut sitä? Minä tarvitsen rahan ihan juuri nyt.
Andreas hymyili kouristuneesti, mutta ei kyennyt vastaamaan. Hän tunsi, että nyt tuli selvitys, selvitys kahden vuoden aikaisesta käsittämättömästä hyväntahtoisuudesta. Maakauppias istui äänetönnä ja odotti vastausta. Hänen silmänsä kävivät teräviksi kuin naskalit. Kun vastausta ei kuulunut, selkenivät hänen kasvonsa.
— Sinä et voi, et, minä tiedän sen kyllä. Mutta sinä voit sen sijaan auttaa minua. Sillä minä tarvitsen rahoja niinkuin sinäkin. Ja silloin olet autettu itsekin.
Sanat menivät kuin ohi Andreaksen hänen siinä istuessaan. Hän ei niitä kuullut, ja kuitenkin hän aavisti, mitä isäntä häneltä tahtoi. Maakauppias ei ollut ymmärtävinään toisen tuskaa. Hän piti uhristaan lujasti kiinni eikä ajatellutkaan hellittää otettaan. Jotakin petoeläimen julmuutta oli hänen katseessaan.
— Sinä lastaat, kuten on puhuttu, — hän jatkoi. — Nyt on syksy ja yöt ovat pimeät. Matkalla hukkuu laiva. Onko asia selvä?
Sillä kerralla maakauppias pysähtyi odottamaan vastausta. Kun sitä ei kuulunut, jatkoi hän:
— Oletko kuullut, mitä minä sanoin?