Silloin muisti Andreas jotakin, jonka oli unohtanut, ja hän pisti kätensä taskuun ja otti esiin setelit. Kokoon rypistyneinä, kuten olivat, hän ojensi ne toiselle laskematta.
— Anna ne Esterille, — sanoi hän, — ja sano hänelle, että minä tulen sitten kun voin.
Niin lausuttuaan hän astui veneeseen ja seisoen siinä suorana meloi airolla laivaa kohden, joka oli laskenut ankkurinsa satamaan.
XII.
Andreas työskentelee öiseen aikaan, sillä työtä, jota hän nyt tekee, ei saa kukaan nähdä. Kumarruksissaan lastihuoneessa seisten toimittaa hän työn sillä tavoin kuin toinen on hänelle opettanut. Hän on yksinään ja kun hänen työaseittensa ääni tuokioksi vaikenee, kuuluu silloin ainoastaan laivan runkoa vasten lyövien laineiden loiskinta.
Se työ, jota Andreas nyt tekee, ei saa epäonnistua. Karin luona luoteiseen Grissltebodasta on aluksen upottava. Siellä on syvyys suuri ja hiljainen, siellä ei maksa vaivaa laskea alas sukeltajia, ja vaikka laiva jälleen saataisiinkin päivän valoon, ei kuitenkaan tulisi ilmi mitään, mikä todistaisi voitosta itsensä myöneen, yksinäisen miehen teosta. Kaikesta on Andreas nyt luopunut, paitsi yhdestä. Mitä tapahtuukin, sen on tapahduttava niin, että miehistö tulee pelastetuksi. Ihmishenkeä hän ei tahdo ottaa tunnolleen.
On kuukauden loppupuoli, ja puolikuu loistaa taivaalla. Kullanhohteisin juovin sen kelmeä valo keinuu sisäsataman pienillä, levottomilla laineilla, jotka lipajavat pitkin aluksen laitoja. Avarassa ympyrässä seisoo metsä tummansynkkänä vettä vasten, raskaita pilviä, joiden reunat loistavat, on ulapan yläpuolella siellä päin, mistä aurinko on nouseva seuraavana päivänä, ja Hammarbyn rakennukset ovat epäselvänä hämynä. Ei valon pilkettäkään sieltä näy, ja kaikki on äänetöntä.
Andreas voi ajatella kaikkea nyt, sillä hän on lopettanut työnsä ja tullut istumaan kajuutan katolle. Nukkua ei hän kuitenkaan sinä yönä saattaisi. Vastustamattomalla tavalla tuntuu hänestä hänen kohtalonsa kehittyneen, itse hän ei ole mitään siinä tehnyt; hän, joka ennen oli kulkenut omaa tietänsä erillään muista ihmisistä, hän oli nyt tullut määränpäähän. Pitemmältä ei hän kuuluisi elävien joukkoon. Hänen päähänsä pälkähtää äkisti ajatus: "Miksi en hukuta itseäni täällä, lopeta kaikkea paikalla?" Ajatus ei häntä peloita, ainoastaan tukahuttava, sekava ihmettely täyttää hänen sielunsa kaiken sen johdosta, mitä on tapahtunut. Raskasmielisenä tuijottaa hän merelle, ja vaikka on tottumaton panemaan sellaiselle huomiota, havaitsee hän nyt, miten suurena ja hiljaisena luonto uinuu hänen ympärillään.
Silloin kuulee Andreas äkkiä keveitä aironvetoja, ja kuutamossa hän näkee veneen ulkonevan rannasta. Veneessä istuu yksinäinen mies ja soutaa; lähemmäksi, yhä lähemmäksi alusta hän tulee. Mutta Andreas ei liikahda. Hän on käynyt niin täysin välinpitämättömäksi, ettei hän sillä hetkellä pelkää ilmituloa eikä häpeää. "Tulkoon, mitä on tullakseen", ajattelee hän. "Pahempaa ei minulle missään tapauksessa tule."
Andreas havahtuu horrostilastaan kuullessaan jonkun hiljaa lausuvan hänen nimensä. Hetkistä myöhemmin seisoo Adrian Blidberg kannella hänen edessään.