— Onko kaikki kunnossa nyt? — kysyy patruuna.
Andreas hymyilee hänelle pilkallisesti päin silmiä. "Vai niin, hän on peloissaan", ajattelee hän. "Hän ei ole voinut nukkua, hänkään."
— On, vastaa hän lyhyesti. — Kaikki on selvää.
— Huomenna sinä siis purjehdit, niin pian kuin väki on tullut laivaan, — jatkaa patruuna.
— Se on mahdollista, — vastaa Andreas, — sikäli kuin ei mitään tapahdu.
— Mitä tapahtuisi? — kysyy toinen nopeasti.
Andreas näkee, että isäntä ei ole niin tyyni kuin tavallisesti.
— Mitä tahansa saattaa tapahtua, — vastaa hän kuivasti.
Patruuna heittää epäilevän silmäyksen laivuriin ja lähtee alas lastihuoneeseen. Mitä hän siellä tekee, se on Andreaksesta yhdentekevää. Mutta siinä entisellä paikallaan istuessaan alkaa hän ajatella itseään. Hänestä tuntuu kuin olisi hän herännyt pitkästä unesta. Hänessä on jotakin herännyt, tai hän itse on herännyt. Omatunto, siihen asti nukkunut omatunto, huutaa nyt hänessä äänekkäästi. "Miksi minä tämän teen?" kysyy hän itseltään. "Pakoittaa ei kukaan minua voi."
Hän tuntee voimien väkivaltaisesti ja odottamatta itsessään elpyvän, ja hypähtäen seisomaan kuten unissaan kulkenut, joka puolittain heränneenä havaitsee olevansa kuoleman vaarassa, hän huutaa alas lastihuoneeseen: