— Tule ylös sieltä alhaalta!
Samassa hyppää hän aluksen tuulenalaisella puolella olevaan veneeseen ja asettuu käsiänsä vastaan nojalleen laivan reunaa vasten tuijottaen lastihuoneeseen tummaa aukkoa kohden, josta kuuluu askeleita. Päättäväiseksi ja rohkeaksi tuntee Andreas itsensä, ikäänkuin olisi Jumala itse auttanut häntä. Paremmin kuin koskaan ennen on hän tietävinänsä mitä tekee.
Silmää räpäyttämättä kohtaa hän maakauppiaan katseen, kun tämä hämmästyneenä häneen tuijottaa.
— Komenteletko sinä minua? sanoo patruuna.
— Tällä kerralla teen minä niin, — vastaa Andreas.
Hänen äänensä vapisee hiukan, mutta muuten puhuu hän varmasti.
— Se voi käydä sinulle kalliiksi, — väittää toinen.
— Voi kyllä, — vastaa Andreas. — Mutta sinä et pidä minua kuitenkaan vallassasi. Sinä olet pitänyt ja luulit saavasi pitää aina. Jumala minua auttakoon, että luulin niin itsekin. Olet saattanut minut niin pitkälle, ettei vielä yksikään. Olet houkutellut minut auttamaan sinua konnantyössä. Mutta pitemmälle en jaksa. Mitä nyt on jäljellä, saa tehdä se, joka kykenee.
Niin sanoen työntää Andreas patruunan oman veneen aluksen sivulta ja asettuu soututeljolle. Raivoten uhkaa häntä maakauppias kannelta puristetuin nyrkein, mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Andreas ymmärtää, että toinen ei uskalla huutaa, peläten maihin kuultavan. Lujin, vakavin vedoin soutaa Andreas ulos satamasta. Hänen eteensä aukenee selkä avoimena ja laajana, kuun hohteen kirkastamana.
Viipymättä soutaa Andreas edelleen. Hän tuntee kuin pahan vallasta irtautuneensa. Hän ei huoli siitä, mitä myöhemmin seuraisi. Jos hän vain sen saa tehdyksi, mikä häntä nyt eteenpäin ajaa, on hän valmis vaikka kuolemaan. Pitkin, voimakkain vedoin hän soutaa, ja etäältä häämöttää hänen kotinsa ympärillä kasvavan metsän tummat ääripiirteet.