Andreas levähtää silmänräpäyksen, ja ympärillään näkee hän ulapan, saaret, metsät, luodot, kaikki hänelle ennestään niin tutut paikat. Hänestä tuntuu kun olisi hän kauvan ollut kotoa poissa ja kuin hän nyt vihdoin olisi palaamassa sinne. Hänen ei tarvitse katsoa taakseen edelleen soutaessaan. Hän tuntee vedet ja maat kylliksi hyvin. Nyt on hän pitkän niemekkeen kohdalla, tuolla on mantere leveänä ja raskaana, etempänä kapenee väylä ja alihangon puolella kohoaa Alholm-ryhmä. Jonkun ajan kuluttua hän on päässyt tyynemmälle vedelle ja kiertää niemen; kapeata juovaa myöten lipuu vene satamaan. Siitä ylöspäin on hänen kotinsa. Metsä uinuu tumman rakennuksen ympärillä.
"Hän nukkuu nyt siellä sisällä lasten kanssa", ajattelee Andreas. Ja hän pelkää säikäyttävänsä heitä. Mutta tällä asiallaan hän ei voi odottaa. Ei kukaan voisi vaatia häneltä, arvelee Andreas, että hänen pitäisi olla ulkona päivän tuloon asti, hänellä kun nyt on niin paljon puhumista ja kertomista. Hän koputtaa hiljaa ikkunaan. Ja pian sen jälkeen istuu Andreas sisällä omassa kodissaan. Vaimo ei paljoa kysy. Hän voi nähdä Andreaksesta, että jotenkin tärkeätä on varmasti tapahtunut. Odottaessaan pukeutuu hän hiljaisesti, ettei herättäisi lapsia, ja seuraa miestänsä kamariin.
Siellä Andreas kertoo hänelle kaikki, niinkuin hän nyt näkee ja uskoo elämänsä olleen. Hän kertoo vaimolleen niin sen, mitä tämä ennalta tietää, kuin senkin, mitä hän ei tiedä. Kaikki hän puhuu, ei mitään salaa. Niin suuri on ollut hänen tuskansa, ja niin kernaasti hän nyt tahtoo kärsiä rikoksensa vuoksi, ettei mikään muu kuin täysi totuus häntä enää voi auttaa. Hänen kertoessaan vähenee öljy lampusta vähenemistään, ja ennen kuin hän on lopettanut, sarastaa aamurusko punaisena metsän takaa.
— Minä en koskaan saanut elämääni sellaiseksi kuin halusin, — lopetti Andreas, — enkä minä kuitenkaan halunnut koskaan mitään sellaista, jota muut ihmiset eivät voi saada. En minä paljoakaan tahtonut, ainoastaan että saisin elää itsekseni sinun kanssasi. Ensin luulin sinun tahtovan samaa, mutta nähtyäni, että sinä mielelläsi palasit kotiisi isäsi luo, tunsin vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Minusta oli kuin olisit sinä sitonut minua, niin etten saanut mennä, mihin halusin. En antanut sinun mitään huomata, sillä luulen, että häpesin itseäni. Kun sinä sitten minulle sanoit, että olin hävittänyt kaikki mitä sinulla oli, tiesin minä sen olevan totta. Mutta sen jälkeen en koskaan ole voinut olla avomielinen sinua kohtaan, en ennen kuin nyt. Olen ajatuksissani vihannut sinua ja sen vuoksi en nytkään tullut kotona käymään, kun poika oli syntynyt. Olen tiennyt, että mitä teinkään, siitä tuli vain häviötä ja turmiota. Sitähän minä olen aikaansaanut. Sellaista ei voi kukaan ihminen ymmärtää, joka ei itse ole sellaista kokenut.
Äänetönnä tuijottaa Andreas hetkisen eteensä. Sitten hän sanoo:
— Ei ole muuta, luulen. Niin, siinä on kaikki. Minä olen tehnyt kaikki, minkä rikollinen tekee, ja minä olen ottanut rahaa pahoista töistäni. Mutta kun hän — sinä tiedät — hän, jota en enää tahdo nimeltä mainita, tuli tänä yönä, valkeni minussa niinkuin silloin kun kynttilä sytytetään. Jumala itse se oli, joka minua auttoi, niin että pääsin irtautumaan.
Ester on istunut ja kuunnellut tarkkaavaisesti, mutta hän ei itke eikä tunne pelkoa.
— Aijotko sinä nyt mennä nimismiehen luo? kysyy hän.
— En ole ajatellut vielä niin pitkälle, — vastaa Andreas, — mutta jos luulet, että se on oikein, niin minä menen.
Ester on vaiti. Hän ei voi pyytää miestään menemään ja ilmoittamaan itseänsä rikoksesta, että se tulisi julki ja syyllinen rangaistaisiin. — Ja kun hän katselee Andreasta, näkee hän, miten väsynyt tämä on. "Huomenna", ajattelee Ester, "kun hän on nukkunut, tekee hän sen kyllä itsestäänkin". Puhumatta enempää menee hän keittiöön ja asettaa vuoteen kuntoon.