Siihen tapaan oli Andreas kertonut vaimolleen, kun hän rangaistusajan päätyttyä palasi kotiin. Pitkää aikaa ei Andreas Aspöllä viipynytkään. Pian saapumisensa jälkeen poistui hän saaristosta. Vaimonsa ja molemmat poikansa otti hän mukaansa.
Että Andreas oli ottanut vastaan rahat, se oli kaikkien mielestä luonnollista ja oikein.
Hän oli kunniallisesti ne ansainnut, ja kiittää ei hänen niistä ketään tarvinnut. Seikka oli kuin miehentapossa vanhoina aikoina, se kun verikoston ehkäisemiseksi voitiin hyvittää suurilla rahasakoilla, ja ne voi ken tahansa kunniallinen mies ottaa vastaan.
Viimeiset tiedot Andreaksesta toi saaristoon luotsi, joka oli ollut ohjaamassa ulos merelle siirtolaislaivaa silloin kun Andreas lähti. Hän ja Andreas olivat tuttuja vanhastaan, ja luotsi kertoi, että niin vaimo kuin mieskin olivat näyttäneet tyytyväisiltä ja tulevaisuuteen luottavaisilta. Muista erillään he olivat istuneet keulassa molempine poikineen, ja kun saaret alkoivat muuttua alastomammiksi, ja manner häipyi näkyvistä, olivat he pitäneet toisiaan kädestä. Mutta ainoatakaan kertaa he eivät olleet katsahtaneet taaksensa.
Kun luotsin sitten piti mennä veneeseensä, tuli Andreas ja jätti hyvästi.
— Vie terveisiä kotiin, — oli hän sanonut. — Takaisin minä en koskaan palanne.
Luotsi luuli, että Andreas oli halunnut sanoa jotakin vielä. Mutta laiva oli kallistunut samassa, niin että hänen oli täytynyt hypätä veneeseen. Sillä meri kävi korkeana, ja kapteeni seisoi ja huusi komentosillalla. Silloin oli Andreas huutanut jotakin tuulessa, mutta ei luotsi ollut voinut kuulla, mitä hän oli sanonut. Kapteeni ärjäisi: "Täysi vauhti!" ja merijättiläinen höyrysi pois kannella olevine siirtolaisineen, vieden mukanansa viimeisen, kuulumattoman hyvästin, jonka Andreas oli huutanut kotimaata kohden.