Rangaistus oli pakkotyötä, ja neljä vuotta oli Andreas vankilassa. Sen ajan kuluessa myötiin hänen talonsa huutokaupalla, ja hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat naapuritaloon sukulaisten armoille.
Mutta niin suuri oli suuttumus Adrian Blidbergiä kohtaan saaristossa, ettei tämä kauvempaa voinut olla Hammarbyssä. Hän möi talonsa toisille ja muutti itse pääkaupunkiin, missä hänen sanottiin harjoittavan liikettä. Kalastusasema ei koskaan tullut kauppalaksi, ja kansa arveli, että paras olikin niinkuin oli. Ken seudulla jonkun ajan kuluttua kävi, voi havaita, että siellä oli menty taaksepäin, ja sanoa täytyi, että Blidberg, millainen hän sitten muuten olikaan, kuitenkin oli saanut paikkakuntaa kohotetuksi. Mutta rannikon ijäkkäämpien asukkaiden joukossa oli niitä, jotka sanoivat olevansa onnellisia, kun varhaisempien aikojen varattomuus alkoi palata.
Paljoa ei sen jälkeen tiedetä Andreas Wik'istä. Onhan yleensä niin laita, ettei mikään niin pahoin katkeroita ihmistä kuin se, että hän yksinänsä on oikeessa ja saa kärsiä vääryyttä. Suuttuneena ja katkerana vietti Andreas pitkiä vankeusvuosiansa. Hänen kerrottiin niin vähän pitäneen väliä itsestään, että viimeiseen asti epätoivoissaan uhkasi ottaa vihamiehensä hengen samana päivänä, jona pääsisi vapaaksi, ja sanottiin, ettei edes pappikaan vankilassa saanut häntä toisiin ajatuksiin.
Niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Muutamia päiviä vankilasta pääsemisensä jälkeen saapui Andreas Aspölle. Ja tiedetään, että hänellä tullessaan oli summa rahaa, kylliksi suuri hänen vaimonsa kera alottaakseen uutta elämää.
Siitä rahasummasta kerrottiin saaristossa, että hän oli laskenut sen pöydälle vaimonsa eteen ja sanonut:
"Tässä on neljä tuhatta kruunua, tuhat jokaista vuotta kohden, jotka tuo mies otti elämästäni. Hän on itse antanut ne minulle. Minä olin sisällä hänen konttorissaan kaupungissa, olin yksin hänen kanssaan, eikä mikään olisi voinut estää minua. Vankilan johtaja kehoitti minua menemään sinne, kun pääsin vapaaksi, ja vaikka minun ei olisi tarvinnut, niin noudatin kehoitusta ja menin. Kahden kesken olin siellä hänen kanssaan, eikä paljoa puuttunut, ettei luontoni kuohahtanut ja ettette olisi koskaan enää nähneet minua.
"Silloin hän otti esille nämä setelit ja laski ne pöydälle eteeni. Hän otti ne suuresta kuoresta, ja ne olivat olleet siinä minua odottamassa. Minä huomasin sen. 'Mitä teen minä niillä?' kysyin minä.
"'Sinun pitää luvata, että lähdet Ameriikkaan, niin pääsen sinusta rauhaan', sanoi hän.
"Ymmärsin hänestä kyllä, että hän pelkäsi minua, ja että hän halusi ostaa itsensä minusta vapaaksi. Ja se oli sellainen hetki, ettei hänen henkensä ollut paljon arvoinen.
"Mutta sitte katsoin häneen jälleen ja siinä tuokiossa minulle ikäänkuin selveni, että minä oikeastaan en tahtonut hänestä mitään. Kostonajatukset olin riisunut yhdessä vanginvaatteitten kanssa. Se oli sairaus, joka oli juurtunut mieleeni ja mennyt ohitse. Minulla oli kylliksi iloa siitä, että siinä seisoin ja näin miten mies oli pelokas ja miten hän oli muuttunut. 'Minä en haluaisi vaihtaa sinun kanssasi', oli ainoa, mitä sanoin. Ja niin sylkäisin minä häntä kohden, otin rahat ja lähdin."