Se oli enemmän kuin mitä Andreas saattoi käsittää. Hän, joka oli saapunut syyttämään, pidätettiin ja asetettiin tutkintovankilaan. Andreas lohdutti kuitenkin mieltään asiansa oikeudella ja uskoi, että hänen päivänsä oli vielä tuleva. Kun oikeuden istuntopäivä valkeni, oli hän täynnä elävää luottamusta, että totuus tulisi ilmi, ja valmis ottamaan osansa rangaistuksesta, mutta myöskin vain oman osansa.
Niin uskomattomasti oli kuitenkin tapahtunut, että rikollinen, vapauttaakseen itsensä, oli häikäilemättömästi syyttänyt apulaistaan rikoksesta, jonka alottajana ja toimeenpanijana itse oli ollut. Adrian Blidberg ei ollut tuhlannut aikaa. Kun hän jäi yksikseen laivan kannelle ja näki Andreaksen soutavan pois, otti hän vitkastelematta alukseen kuuluvan veneen ja souti kiireesti maihin. "Hän menee nimismiehelle ja antaa minut ilmi", oli maakauppiaan ensi ajatus. Toinen oli tämä: "Nyt kysytään, kumpi ehtii ensiksi". Ja kolmas kuului: "Olisipa se nauta ajatellut ennakolta ja ottanut laivaveneen mukaansa, niin olisin ollut koreasti kiikissä." Adrian Blidberg katsoi Andreaksen koko menettelyä erittäin ovelaksi tempuksi, mutta itse hän ei ollut se, joka oli saatavissa satimeen.
Herättämättä ketään, Adrian Blidberg heti irroitti rannasta purjeveneensä ja purjehti nimismiehen talolle, jossa koputti sisään keskellä yötä.
Niin hyvin löi hän esiin korttinsa, että kun Andreas sitten saapui tunnustuksineen, käänsi hän sillä vain syyllisyyden pahemmin puoleensa. Nimismies tiesi ennestään Andreaksesta, että hän aina oli ollut umpimielinen ja omituinen ja pelännyt muiden ihmisten seuraa. Sellaisen ei nimismies arvellut tietävän hyvää, ja sen käsityksen mukaan, jonka hän siten oli syytetystä itselleen muodostanut, laati hän syytöksensäkin.
Kun oikeuspäivä tuli, seisoi Adrian Blidberg tuomarin pöydän luona, haastettuna samalla kertaa ilmiantajana ja todistajana. Julkeana ja rauhallisena seisoi hän siinä puettuna harmaaseen nuttuun, eikä keneltäkään jäänyt huomaamatta, miten vihaisesti hän tähysteli syytettyä. Mieliala yleisössä oli sellainen, että tuomarin vihdoin täytyi tyhjentää istuntosali ja asettaa vartija ovelle, sillä hän pelkäsi, että kävisi mahdottomaksi hillitä väestön kiihtymystä, se kun nousi korkealle, varsinkin vaimon todistuksen jälkeen, silloin kävi yleisön kesken raivon sorina, ja tuomari, joka tunsi väkensä, ymmärsi että katkeruus helposti voisi kohota käräjärauhan häiriöksi. Blidberg itse kalpeni silmänräpäykseksi, kuullessaan uhkausten mutinan ympärillään, sillä hän tiesi, että siinä joukossa oli useampia, jotka tahtoivat hänelle pahaa ja joilla oli kostettavaa. Jokainen, joka silloin näki hänet ja Andreaksen siinä rinnakkain seisomassa, olisi voinut vannoa, kumpi heistä oli rikollinen.
Suljettujen ovien takana jatkettiin sen vuoksi oikeudenkäyntiä. Ainoastaan syytetyn lähimpäin omaisten ja niiden harvojen, jotka olivat kutsutut todistajiksi, sallittiin olla läsnä. Ikkunoitten ulkopuolella oli piha täynnä ihmisiä, vaiteliasta, kiihtynyttä joukkoa, odottamassa tämän oikeudenkäynnin päättymistä.
Sillä Andreasta itseänsä lukuunottamatta ei ollut sinä päivänä ketään, joka olisi uskonut, että tuomio lankeisi hänen edukseen. Kaikki, mistä häntä syytettiin, tunnusti hän avoimesti ja omasta tahdostaan. Kuitenkaan ei voitu saada häntä peruuttamaan isäntää vastaan tekemäänsä syytöstä. Tämän houkuttelusta oli hän toiminut. Viekoiteltuna ja pakoitettuna oli hän tehnyt työn, jota nyt katui ja josta vapaaehtoisesti oli kesken luopunut. Siinä oli kaikki, mitä Andreaksella oli sanottavana puolustuksekseen ja isännän kiellettyä osallisuutensa, jätettiin Andreaksen sanat huomioonottamatta kaikessa, mikä ei koskenut hänen omaa tunnustustansa siitä, minkä hän itse todella oli tehnyt.
Kun tuomio lankesi, julistettiin Andreas sen vuoksi syylliseksi, mutta vastapuolta ei voinut tuomio koskea, koska ei ollut ilmennyt todistetta hänen teostaan ja koska laki tuntee ainoastaan sen oikeuden, joka on kirjaimessa.
Mutta ihmiset, jotka täyttivät käräjätalon pihan ja odottivat, olivat jo aikaa ennen oikeuden päätöksen julistamista tuominneet Adrian Blidbergin, ja kun tieto väärästä tuomiosta tuli tuulenpuremain, synkeäsilmäisten saaristolaisten korviin, jotka tunsivat kummankin asianomaisen, oli kiihtymys vähällä päästä valloilleen. Itse nimismiehen täytyi mennä ulos palauttamaan järjestystä ja levollisuutta, ja vasta kun piha oli tyhjä ja viimeinen vene oli kadonnut käräjätalon laiturilta, uskalsi Adrian Blidberg mennä alas purjeveneelleen ja lähteä kotiin.
Paljoa varemmin kuin hän lähti, vietiin Andreas pois. Hänet asetettiin nimismiehen vaunujen takaistuimelle, ja vanginvartija sai paikan hänen vierellään.