Emme tiedä jos meidän maassa missään käytetään rakkoa keihään perässä, mutta luulisimme sen hyväksiki neuvoksi hylkeen pyytäjille.
Eskimolaiset Amerikassa pyytävät hylkeitä kummasti. Tietysti on hylkeellä läpi jäässä talvella, johon hän tulee hengittämään. Siitä tulee hän myös ylös synnyttämisen ajalla ja jättää penikkansa aina aluksi kuivalle. Mutta vähänki vaaran havaitessa pulkahtaa hän äkisti veteen. Kaksi Eskimolaista ovat nyt yhdessä toimessa; toinen pitää kaukana erinomaista ääntä, jolla hän houkuttelee hylkeen kuulemaan sinnekäsin; toinen juoksee toisaalta hylkeen luoksi ja koppaa hänen kuoliaksi. Houkuttelia on aina tuulen puolella ja juoksia kulkee vastatuuleen; muutoin haistaisi hylje pian lähenevän ihollisensa.
Suomessa on hylje meren rannoilla hyvin rakastettu ja häntä pyydetään sekä Itämeressä että suomen- ja Pohjanlahdissa. Moni ihminen ansaitsee siitä elatuksensa. Talvella helmikuun lopulla ja maaliskuun alulla lähtevät saarelaiset joukottain hylkeen pyyntiin. He kulkevat ulos merelle usein monet penikulmat, kuinka kylmä talvi on ja meri on jälkeen kauvas jäätynyt. Sillä hylje ei saa silloin tarpeellista aventoansa pysymään auki lähellä maata, jossa jää käy kovin paksuksi. Joukossa on useampia miehiä 3–7, jotka vetävät perässänsä venettä, jolla on valtoin köli eli rouki. Aina matkan pituuden mukaan otetaan ruokaa joko muutamaksi päiväksi eli välistäin pariksi viikoksi. Itse pyytäminen tapahtuu monella tavalla.
Syksyn myrskyt kokoovat usein suuret läjät jäitä yhteen että meri näyttää ikäänkuin pieniä vuoria ja lumittuneita kiviläjiä täynnä. Tavallisesti on näitä enimmiten lähellä sulan rajaa; sentähden tulevat hylkeet näiden sekaan poikimaan. Koirat ovat penikkain kanssa hyvät; penikat eli kuutit, niinkuin heitä kutsutaan, eivät vielä pääse omin voimin veteen, ja ovat siis pyytäjäin suora ja helppo saalis. Kuuttien avulla pyydetään sitte emiäkin sillä tavalla, että kuutin rauta eli koukku pistetään kuutin selkänahan alitse ja sen siima lävistetään nahan alitse jalkain välitse; nyt päästetään kuuti tehdyssä lävessä uimaan ja houkuttelemaan äitiänsä, joka useimmasti tuleeki jo 10 minutin kuluessa, mutta välistäin puolen eli noin tiimanki kuluttua, välistä ei ollenkaan.
Pyssymies panee itsensä piiloon ja houkuttelee äänellänsä taikka viheltämällä hylkeitä lähenemään että hän saa ampua. Pyssy on paras ase hylkeen pyynnössä; se on luodipyssy, mutta semmoinen että mannermaan pyy-ampujat sitä pelästyisivät nähdessänsäkin. Sen pyssyn piippu painaa leiviskän; sen mukaan ovat muutki osat, tukki, lukku, siiat, helat, kiskot ja rautainen laastikku, että tämä kokonansa taitaa painaa 5 eli 6 leiviskää. Sentähden ei tällä ammutakaan vapaalla kädellä, vaan jonkun kappaleen päälle luottain. Suurisaarelaisilla on erityinen raudasta tehty ase täksi tarpeeksi, jonka he kutsuvat harkki, jonka alinen pää pistetään seisomaan jäähän. Mutta kyllä ovat hylkeen ampujat myös tarkat eivät mies muistossa he ammu turhaan. Heidän koettelemuksensa on semmoinen että maaliksi pannaan veitsen terä, jota vastaan hän ampuu kuulan halki 200 askeleen päästä. Myös ammutaan hylkeitä 400 askeleen päästä, vaikka harvoin niin pitkältä ampua tarvitaan. Vaikka ampujat ja pyssyt omat kyllä tarkat, pääsee kuitenki hylje välistäin karkuun; sillä hylkeen täytyy aina ampua suoraan kuoliaksi, muutoin menee hän, jos vähäkin voimaa on, veteen ja katoo ijäksi päiväksi.
Vielä hiljempään talvella, koska jää repee roukkoihin, kulkevat hylkeen pyytäjät ja hakevat saalista; tässä on aina katsominen että saadaan hylje tapetuksi ennenkun se pääsee alas roukosta taitto avennostansa. Häntä tapetaan kirveellä, keihäällä taikka muulla käden varalla.
Ahvenanmaalla pyydetään paljo hylkeitä, ja erittäin on Kökarin kappeli merkillinen siitä ettei koko seurakunnassa ole peltoa, sillä pellon viljelyksen aikana ovat he merellä hylkeen ja kalan pyynnössä; Itämeri on heidän peltonsa. Talvella ei nämät vie myötänsä venettä, vaan kelkan, jolla he vetävät ruokansa ja aseensa merelle ja hylkeensä kotiin. Heillä on myös hyvä ase keihäässä, jolla on vääkkä. Tällä aseella tavoitetaan aina hylkeen päätä. Tapahtui kerran että pyytäjä pisti tämän suureen hylkeesen eikä piste ollut kuolettavainen; mies istui veneessä ja hylje riensi uimaan kaikin voimin ja tahtoi vetää veneen etupään veden alle; miehellä oli täysi työ pidättää veneen vaipumasta, ennenkuin hylkeen veri oli vuotanut ja hän tullut voimattomaksi.
Eräs pyytäjä keksi hyvän neuvon tulla hylkeitä lähelle. Hän oli myös jäneksen pyytäjä ja vaatetti sekä itsensä että pyssynsä ja kelkkansa umpi-valkoisiksi jäneksen nahoilla. Tässä tilassa eivät hylkeet häntä kamoksuneet, vaan hän lähestyi heitä niin ettei tarvinnut monesti pyssyä laukaistakaan; hän vaan koppasi heitä totutulla tavalla kuonon päälle.
Hiljaan keväällä jäiden lähteissä on tavallisesti hyvä hylkeen saalis; silloin ovat hylkeen pyytäjät liikkeellä ja heillä on aina vene myötä; mutta välistäin lohkee suuri jään kappale erillänsä ja ne ihmiset, jotka osaavat olla sen päällä kaukana veneestä, tulevat kovaan pulaan. Moni hukkuu surullisesti sillä tavalla. Sentähden he aina eroitessansa veneessä tiedustelevat onko vaara läsnä; he päästävät jotakin, esim. leivän muruja, veteen, ja jos niillä on halu kulkea ulospäin, arvaavat siitä että vesi juoksee ulospäin mereen ja vie seurassansa jään lohkareita. Silloin ei ole erkaneminen kauvas veneestä.
Tähän aikaan keväällä tulee mannermaalta paljo susiakin merille, tieten silloin olevan hyvän hylkeen saaliin. Mutta nämät eivät ymmärrä ihmisen tavalla vartoa jään lohkeamista, vaan jäävät usein joukottain erinäisten jääkappalten päälle, jotka kulkevat ulos valtamereen. Sen havaittuansa nousee huuto ja ulvominen, jonka kaltaista tuskin on kuultu muualla. Sitte he katoovat meren valtaan jäiden sulatessa.