Ainuva, minkä hää pit´ jonkuu verosen, ol´ ruoka — puuro, maito ja pannupaisti — vot siin ol´ se korkei, mitä hää maailmass ties ja tuns. Mutt jumala armaha! — jos vaa puuro ol´ pohjaa palant, sillo hää viskas puurokupi pitki lattijaa ja alko syleksii ja noituu. Niinikkää ol´ hää hyvi kärkäs näpistelemmää ja varastammaa, minkä vaa tapas ja puhtaast häijjyyvestää vaa.

Monet tuumasiit, jott´ei se ruoja ollt ruokajaa väärt — ei moise otukse oiś pitänt saaha ellääkää. Ei hää millokaa ees kiittänt kaikest siint, mitä ihmiset hänelle ol´liit tehneet ja kaikk häness ol´ ilkijää ja katteellista.

Mut mie oo tuumant niinikkää, jott ku jokkuu jo alkujaa o´ viinnoo kiertyrit ja kokkoo kolhittu ruumiiltaa ja sielultaa, ni ei herra nähköö ookkaa helppoo ellää ihmisiks, voiha se Ruot´-Jussi olla paras mikä hänest missää tappauksess tulla voi. Se o´ liijjaks vaajittu, jott alkujaa sokija pittää nähä, kuuro kuulla ja ramma kävellä — ja eikhä sekkii lie mahotonta, jott semmone, joka o´ ilkijän syntynt, tuliś hyväks.

Toiseksee ni kyll Ruot´-Juhanass ol´ hyvvyyttäkkii ja yks ystävä hänell ol´ koko maailmass, vaikk se vaa ol´kii vanha, ihmisille vihane rakkikoira, joka maleks ympäŕ Hämälälä puolell pitäjää. Kaikkii ihmisii se haukku ja ku kiin pääś, ni kyll se puŕ — mutt Ruot´-Jussi ja hää ol´liit hyvvii ystävii. Ukko varastel´ makupalloi koiralle ja tää ol´ ukolle ratoks ja seuraks — hyö ol´liit ikkää ku kaks veljestä.

Monta kertaa oom mie näht höijjä molempii laiskoi elukkoihe makkaava messäliepeell — ja miu mielestäi ol´ yhtä mahollista, jott siin makaś kaks pahaks potkittuu rakkikoiraa, ku kaks vanhaa ränsistynyttä ruot´ukkoo. Hyö eivät olleet missää kotonnaa täss maailmass ja kumpanekkii hyö ol´liit ihmisvihol´lissii koko maailmaa kohtaa ja sentakkee hyö pysyttel´liit yhess.

Peki-Saska herrosskäynt.

G. Frödingin kokoelmasta "Räggler å Paschaser"

(Jääske haasti viisii jääskentänt U. T. S.)

Peki-Saska ol´ hyvi selvä vetelemmää sirmankkaa ja soittelemmaa violii. Ku millo vaa potattitalkoiss tanssittii ja muuta lystii kyläpojat pit´tiit, ol´ hää ain auttamass, jott´ei vaa ikäväks käis. Kyll häne pel´värkissää ol´ monelaisii äänii — ol´ jumalissii ja ol´ taas hullukurisiikii. Oikee herrasmiehetkii ol´liit kärkkäitä kuulemaa, ku hää soittel´, ku hää istu ja vinguttel´ pel´värkkijää tuvass ja messäpenkereell.

Ja siitt hää ol´ nii eriskummane ja äkomane monell viisii: ei hää asustant missää huoneiss niiku muut ihmiset, mutt maantiell ol´ kotonnaa. Kesäll makaś messäss ja talvell sai maataksee tuvauuni raviss, mut ei hää millokaa maannt yhtä yötä enempää yhess paikkaa ja mihi ikkää hää tul´ sai hää yhe vero syyvväksee, ku soittel´, mitä osaś ja ku ihmisill ol´ synti hänt kurjaa rahjusta. Ei höill olit antaa hänelle rahhaa eikä se Peki-Saska paljo siint piitantkaa, hää ku nääs luul, jott se isse »musta» o rahass. Mutt tupakast ja viinast hää hyvi tykkäś ja otti mielellää, ku hänele tarjottii.