Hän mua varjon lailla piirittää,
Pahaksi kaikki näyttää murhaavasti,
Rammaksi, rumaks', sen, mi räikeää,
Hän osoittaa ja nauraa kamalasti.
On suuruus kuorta vaan, hän todistaa,
Kiitetty valo vain on päreen tuike,
Valett' on riemu, rakkautt' ostaa saa,
On viisaus ajatusten hullu huike.
Kun väsynyt mä olen kaikesta
Ja tahdon murheitani kertoella,
Ne saada sointuun, muotoon muovata
Ja luulen osaavani runoella,
Ryppyihin otsansa hän kurtistaa,
Viisaihin niinkuin Rooman Senecalla,
Traagillisesti maita osottaa,
Ja lausuu paatoksella suurimmalla.
Kun sattuu sanomaan kuin »turhaa, oi!»
»Oi kauvan sitten», »haavat taisteluisi»,
Niin pilkkaa nauraen, hän vaikeroi
Ja niistää, rykii niinkuin tukehtuisi.
Häll' ääni tyrehtynyt itkusta
Ja joskus kimakasti piipattaapi,
Ivaten heittää hatun sulkia
Ja teatraalisesti kumartaapi.
Jos hermostun, jos mielein raivostuu,
Jos isken runoissain', ett' terät sinkuu,
Hän virnuu, että leuvat nurjahtuu,
Ja nauraa, että niveleissään vinkuu.
Tuo kettu silmää iskee minulle.
— Mä ymmärrän — oon vallan neuvotonna —
Mun huonokuntoisille iskuille,
Ei isketyille naura hän, se konna!
Ja viekas ääni hirnuu kimakka:
»Hyvästi kirjoitit, se kohta paina!»
Suus kiinni otus, väisty saatana!
— Hän jääpi vain, hän mua seuraa aina!
Pieni Aune.