Kalaa, kalaa, kaikilla kaduilla. Ja auringon paahteessa pullahteli avonaisilla paikoilla noista suurista vasuista kalan haju oikein tulvana.
Mutta kannettiinpa siellä hienompiakin kuormia, varsinkin ylempänä kaupungilla. Eräällä oli korin pohjalla aika määrä pieniä ruukkuja, joissa oli sananjalkoja, toiset toivat oransinhohtavia langust-esikoisia (hienoin krapusesonki oli näet parhaillaan), toiset taas äyriäisiä, simpukoita, suuria hedelmiä ja marjoja. Kaikista noista kuormista olisikin voinut kuoria itselleen melkoisen hyvinvoinnin kerman, ellei olisi antanut korin-alaisen olennon häiritä mielihalujaan.
Sillä he eivät olleet kauniita, ne Lissabonin naiset. Ja jos näki jonkun oikeankin rotunaisen vaunuissaan, oli hänellä taas niin paljon vihreää hipiässään, niin paljon vihreää ja öljyllä hangattua, että iho oli kuin emaljeerattua pistashia. Rukoilen Jumalan Äidiltä tätä anteeksi, mutta minä en kohdannut muita.
Mutta eikös Waldemar Seierin Berengaria aikoinaan tullut Portugalista? Onko siis ainoastaan halparotuisella ja sammuneella kauneudella enää tyyssijaa ja ilmaa Tejon rannalla? Olisihan se mahdotonta. Mutta, Madonna, miksi pistävät ne kaikki itsensä piiloon silloin, kun juhlatuulelle viritettyjä pohjoismaalaisia kuljeksii kaupungissa, oikeanpuolimmaisessa takataskussa monta kuutiosentimetriä Waterman-mustetta ja valmiina ylistämään ja riutumaan?
Nyt joudumme auttamattomasti tuohon toiseen kohtaan, joka kalan jälkeen seurasi. Lissabonissa on sähköraitiotiet. Samoilla kiskoilla vetävät myöskin muuliaasit omnibusseja. Nämä eläimet eivät ole, vakuuttavat asiantuntijat, siitokseen soveltuvia. Mutta erään toisen elämäntoiminnan, ruuansulatuksen, suorittavat ne sensijaan runsaasti. Se juuri antaa tuon puolimiljoona-kaupungin ajoteille leimansa. Paraillaan kun kulkee kovalla, astuukin pehmeään. Jokapaikassa. Eikä järjestysvalta tahdo ryöstää seudun jalankulkijoitten väsyneiltä anturoilta tätä sulostusta.
Sopusoinnussa tämän seikan kanssa on kaikki muukin. Varmimpia suurten kaupunkien siisteyden mittapuita on keskuspostikonttori. Se on Lissabonissa hyvin hienolla paikalla, Praça de Commercion vierellä, joka on kaupungin ainoa tosiaan komea tori, ja kaunistavat sitä pilarikäytävät ja kilvet neljällä kielellä. Mutta se on vasta loukko! Ensinnäkin pitkin porttikäytävää häkkirattaita muulivaljakoineen. Ne ovat postivaunuja. Ja sitten sellaista yleisöä ja kaupustamista ja kääpystämistä, ettei tiedä, onko markkinoilla vai konkurssi-loppuunmyynnissä. Kysyin oikealta ja vasemmalta, moitteettoman puhtaasti kieltä lausuen, mistä saisi ostaa "ishtangpiljashia" — postimerkkejä, — mutta sitä ei kukaan tiennyt. Sensijaan tarjosi eräs mummo minulle tomaatteja, muuan ukko kävelykeppejä ja kaksi poikaa arpajaislippuja sekä kuvitettua Decameronea, uutta painosta. Viimeinkin näin savun ja pölyn keskeltä parin komeita viiksiä, jotka heiluivat erään ristikko-ikkunan takana, ja puskin nyt niitä kohti.
Perille päästyäni sain kuulla, että viikset olivat postihallituksen, mutta että voin saada tuolta vastapäätä, mitä halusin. Myyjä puhui onneksi ranskaa, mikä on välttämätön apukieli kaikille täällä matkustaville, ja sillä tavoin saatiinkin koko miellyttävä kauppa käyntiin.
Varomatonta kyllä aloin minä kuitenkin katsella, olisiko missään nurkassa eräänlaista läkkipeltilaatikkoa. Odotteleva postiherra seurasi harhailevia katseitani.
"Vous voulez?"
"Uma caixa para cuspir", vastasin minä uljaasti. Caixa merkitsee laatikkoa ja cuspir sellaista, jota tekemästä ilmoitus kieltää Portugalinkin raitiovaunuissa.