"Aaah", huudahti silloin tuo kohtelias herra hymyillen, kohotti kätensä anteeksipyytävällä eleellä ja lisäsi:
"Oh monsieur, tout le monde est un crachoir." [Oo, herra, koko tämä maailma on sylkylaatikko.]
Moisia voi sanoa kuolemattomiksi sanoiksi. Minä kohotin nöyrän kunnioittavasti hattuani ja vaelsin ulos torille.
Lopuksi tulee se kolmas kohta, nuo kuolleet kuninkaat. Ne antavat tasavallalle ja kaupungille oman värityksensä. Torilla, jossa äsken olin, nousee ylpeänä päivää kohti José I:n muistopatsas. Kun kulkee riemukaaren alitse ja ylös pitkin Rua Aureaa, aukeaa eteen Praça Rocio ja sen keskeltä kohottaa korinttolainen pylväs ilmoihin suuren Pedro IV:nnen hahmoa. Pienenä ja vähänpuhuvana ylennäikse sitten suunnattomasta "Avenida da Liberdadesta" vapauden sankarien yhteinen muistopilari, omistuksella: "Aos restauradores" ja koristettuna maan 1600:luvun historian kertauskurssilla.
Mutta vielä jotakin! Samalla Praça de Commerciolla, jossa olin, murhattiin neljä vuotta sitten kuningas Carlos ja hänen poikansa Luiz. He lepäävät nyt formaliinissa säilytettyinä Sao Vicenten kirkon maaholvissa, jossa tosin en käynyt. Mutta luuleeko kukaan, että tasavalta, joka syntyi tämän parimurhan avulla, koettaa salata uhrejaan? Päinvastoin. He makaavat arkuissaan lasikannen alla, makaavat harmaanvihreinä ja sienisinä, ja heitä näytetään juomarahasta kaikille. Mutta ei siinä kyllin: halukkaat saavat lasikannen läpi katsella myöskin muita hienoja ruumiita, esim. Brasilian viimeistä keisaria, Dom Pedro II:ta, tuota viisasta vanhusta, joka oli elänyt pelkästään maansa hyväksi ja lähetettiin siitä palkaksi Atlantin yli laivalla, joka oli valmistettu niin, että sen piti matkalla upota. Se pääsi kuitenkin perille, ja Amerikan viimeinen Braganza sai vielä jonkun aikaa elää. Häntäkin näytetään nyt kokovartalo-kuvana, niinkuin muitakin. Kaksikymmentäviisi "centavos" aikuisilta, ja kymmenen lapsilta. Jaloa kulttia!
Tietysti olisi verinen vääryys sanoa "voila tout", sillä kävinhän myöskin Belemissä, Jeronymuksen kirkossa, jossa on Vasco da Gaman sarkofaagi ja ihania taideteoksia, ja kävinhän Jeesuksen sydämen luostarissa. Ja katselinhan tykistömuseon, joka tarjoaa paljon enemmän nähtävyyksiä kuin sen nimi ilmaisee. Se on, niinkuin oppaassa sanotaan, "a maior invocaçao do nosso passado glorioso" — suurin kunniakkaan menneisyyden muistiin palauttaminen. Se perustettiin vasta vuonna 1842, mutta se on kasvanut kenraalien Eduardo Ernesto de Castelbrancon ja Pedro de Alcantara Gomesin ansiosta, jotka ovat sitä vuodesta 1876 saakka hallinneet, suureksi ja pyhäksi paikaksi, jossa luulee kuulevansa hindujen huudot kristilipun ympärillä Goa-rannalla ja monsuunin viuhinan huojuvain kauppalaivain köysissä. Päiviä ja viikkoja menisi ennenkuin tästä kaikesta voisi saada kuvan.
Mutta onko se nykyisyyttä? Ja onko se tulevaisuutta? Nangu, vastaavat äänet asesaleista ja munkkiholveista. Nangu, nangu — — eivät, eivät. Näitä aikoja minä jo valaisin muukalaisen lyhdyllä ja niiden väri on pelkästään: rappeutumisen, välinpitämättömyyden ja kultuurinkuonan.
Jossakin kirjassa näin seuraavat kaksi riviä, jäähyväiset kauniille praçalle Teion varrella:
Adeus, Terreiro do Paço.
Adeus, memoria real!