PÄIVÄ LISSABONISSA, YÖ TEJO-VIRRAN SUULLA.
Juhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota "Lisboaa", joka on koonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä ja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen äärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan, jonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten tulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.
Melkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi, muodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa vasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä. Tämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen. Sillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat veden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii höyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion ulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on nousuveden aikana aivan luukkujen alla.
Mutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on pohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra, muinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin kalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun Atlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä siunatulla seudulla.
Sitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä muuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä sisärantaa ei näy — niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu vaikutelma kokoon.
Sillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä, talo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan ikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin meressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä ennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on pelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, — jossa da Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja maineikkaiden herrain joukossa, — on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja sehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.
Maanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella rakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia mahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen. Akropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät tuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja pitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa vaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä historian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan surullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin rakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole edes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja ummehtuneena.
Jos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi kuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.
Mutta todellisuus on eläin, jota on pakko kursailematta käydä kiinni sarviin. Siis ostin minä, meluisan yön laiturissa vietettyäni, laivakonttorista hiukan portugalilaista rahaa, vyötin kupeeni profeetan miekalla — s.o. pistin suurimman säiliökynän revolveritaskuuni — ja menin maihin. Suuri osa kanssamatkustajia oli kahtena ryhmänä uskonut itsensä kielentaitavain oppaiden haltuun — kaikilla heillä oli suuri kauhu paikallista kieltä vastaan, — ja ainoastaan kolme, neljä meistä piti vapautta arvokkaampana kuin tietämättömyyden kaikkia vaaroja.
Kalaa siellä oli. Jonoissa he tulivat, maan naiset, vanhat ja nuoret, pitkin kaikkia katuja ja kaiken päivää, suuria, matalia koreja päänsä päällä kantaen. Lähinnä päälakea oli heillä musta huopahattu, jonka laidat oli käännetty ylös. Hatun päällä oli pieni, kiekon muotoinen alustyyny, ja sitten kori, tavallisesti täynnä pitkiä, välkkyviä, moninaulaisia venkaleita, joiden kuonot ja pyrstöevät pistivät näkyviin vihreän peitevaatteen alta. Niin he kulkivat, keinutellen, pää takakenossa ja taakka otsan puolta painaen, hanhenmarssia, pitkin katukäytävää, usein laulaen, usein riidellen ja joskus juosta hölkyttäen toistensa ohitse. Sangen usein olivat he vankkoja, vanhahtavia matameja, edeltäjinään pötsi ja leivisköittäin rintoja.