Parilla sanalla: Hampurin liköörit eivät ole milloinkaan saapuneet Lissaboniin, mutta kuitenkin lähtevät ne sieltä aivan kuin suoraan ylätuvan ukon käsistä noihin mitään aavistamattomiin proomuihin pudonneina.
Miten tällainen humbuugi saattaa käydä päinsä, — se on muuten aivan tavallista ja tunnettua, — en tiedä, ja minne voitto lopulta joutuu, tietköön se ja hänen joukkionsa.
Tämän ainoalaatuisen vehkeilyn todistajina saimme nyt olla, ja meteliä kesti koko yön. Hyvällä syyllä harmitti se meitä, mutta me koetimme nauttia siitä minkä voimme.
Peräkannella puuhasi vintturimies, aivan ruumanluukulla seisoi toinen antaen hänelle määräyksiä, kaiteen luona hommasi kolmas, alhaalla proomussa piti johtoa neljäs. He eivät huutaneet, nämä mestarit, niin paljoa kuin lossaus- ja lastausmestarien yleensä on tapana, mutta viittoivat sitä enemmän. Vasenta rannettaan osasivat he kaikki kiemuroittaa niinkuin Schneevoigt korkean inspiratsioonin hetkillä, ja kun työ sujui hyvin ja nippu nektarilaatikoita huiskahti yhtämittaisessa kaaressa Portugalista Saksaan, heiluttivat he yhtaikaa kaikkia jäseniään rytmillisesti, niinkuin niissä olisivat olleet johtorihmat, joita joku puominnokalla istuva käytteli.
Mutta lastaus muuttui melkoisen tukalaksi, kun musiikki alkoi. Sillä laivaorkesterimme antoi kävelykannella tavallisen iltakonserttinsa ja sitä oli pyydetty soittamaan valsseja ja one-stepejä, että ikävyytemme haihtuisi pyörinässä. Mutta kun ensimäinen stepin tahti kajahti, meni työ hajalle. Proomumiehet alkoivat tanssia. Kaikki yksikseen, kädet ylhäällä. Myöskin reunimmaisen proomun tynnyrikasoilla tanssittiin. Ja siitä merelle päin olevassa proomussa, jonka kohdalla kaarilampun valo heikkeni ja hälveni lyijynmustaan varjoon, tanssi neekeripoika koiran kanssa. Mitä kauempana olevissa laivoissa tehtiin, ei voinut eroittaa. Mutta koska meillä oli soittimien joukossa sekä vetopasuuna että kontrabasso, niin varmaa on, että one-step kulki tuulen mukana yli koko Tejon.
Lastiruumasta kohosi kiihtyneitä huutoja, mestarit noituivat kaiteen yli alas proomulaisille ja järjestysmies siellä alhaalla ryntäili liköörien joukossa ja tyrkki nyrkeillään jokaista lurjusta, kenen kimppuun pääsi. Sävelten mahti masennettiin ja työ jatkui, kun taasen meidän vähälukuiset missimme ja kavaljeerimme alkoivat siivosti pyöriä erään Gilbert-valssin säestyksellä.
Vähitellen väsyttiin siihenkin ja mentiin ylähangan puolelle. Siellä oli hyvä olla, sinne kävi tuuli pitkinä lauhkeina henkäyksinä, ja sinne loistivat Lissabonin kaikki valot. Nyt olivat kivirykelmät kadonneet, nyt kiilsivät ainoastaan lyhdyt ja ikkunat, ja niiden ympärille saattoi rakentaa mielikuvissaan kaupungin sellaisen kuin Jumala aikonut oli. Kukkuloilla kohosivat yksinäisistä luukuista tuikkavain pikkulamppujen valot aina tähtien tasalle, eikä voinut huomata, missä taivas oikeastaan alkoi.
Lastauksen ratina, soitto ja ihmisten sekavat äänet raukaisivat minut uneen ja vähällä olin pudota kansisohvalta alas, ellei hra Oxybenz olisi ilmestynyt.
Herra Oxybenz on saksalainen matkustaja, keski-ikäinen mies, joka on saanut mainitun nimen syystä, mikä ehkä ilmenee sitten kun tunnen itseni kypsyneeksi kanssa-afrikalaisiani esittelemään. Toistaiseksi kutsukaamme häntä vain tuolla nimellä, ja tyytykäämme varmuuteen, että hän on ystävällinen ihminen, jolla on perhe Magdeburgissa.
Hän lähestyi minua, pysähtyi, tuijotti ja sanoi: "Aha, Hr Doktor, ich darf wohl sitzen?"