Meillä ei ollut käytettävänä enempää kuin puoli päivää, mutta nelivaljakolla ja korkeapyöräisellä "tartanalla" ja pienen, jo ennen saadun seudun-tuntemuksen avulla tavoitimme kuitenkin muutamassa tunnissa joukoittain kanaristen ilojen henkiä. Hyrräsimme aina vuorikyliin saakka, valokuvasimme kameleja ja lapsia, palmuja ja piinioita, joimme vettä yksinäisistä kaivoista, raastoimme hedelmiä ihmisten puista ja söimme lunchin verannalla, jonne luojan aurinko valtoinaan paistoi ja jossa ainoaa juomakelpoista oli voi. Kuin kylläiset merirosvot palasimme sitten oikeaan aikaan laivaan ja ilmoitimme kapteenille, ettei meidän puoleltamme ollut matkan esteitä.
"Se oli sangen ikävää", hymyili hän, "minä odotin juuri kutsua maihin, pikarin ja jonkun tanssivan tyttölapsen luo". Paha-aikeiset huudot ympäröivät hänet ja hänen oli lähdettävä pakoon.
IV.
KANARIAN SAARTEN ETELÄPUOLELLA.
Ihmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun läksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta. Viimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä, viimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia vaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti kylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno moottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla hetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää kohti.
Se toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa kaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman alkua ja loppua, — pelkkää taivasta, merta ja laivaa.
Minä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama tunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan, jolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen, toiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka olisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin päästäkseen perille — Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin — ja nämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.
Tenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet verhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen ylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja lumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on kaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän, kuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana kolmiona, yksinäisenä "Jumalan silmänä".
Pehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin alla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina vuoteelleni saakka.
Minä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui kuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman kaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: "Saat napsauttaa, poikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa." Ja minä tunsin sen napsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin yksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee odotti klo 7.