Mutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja vaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että olisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon, purkaakseni jollakin tavoin tunteitani.
Silloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan alahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä kokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa, on meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin kerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää, katoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu siihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä, hypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä pikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa näkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.
Katoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla kokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun arvonsa suunnattomana akvaariona, joka on "nykyajan kaikista parhaiten varustettu".
Lentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä. Niistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta, ellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä vatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa, pienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin, joka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen metriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita, parabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin matalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella uusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat voileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä, jotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.
Myöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan, malttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi kannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä kuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka on erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja, mitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni kolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut kodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa. Sitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni kävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota jysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p—ru, mutta väärin. Neljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta se joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa retushia.
Vastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen kalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi maailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa tuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin viiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin kukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi kovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka päättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi eteenpäin.
Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.
Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa lentävät ne taas merelle."
Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään, kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.
Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.