Niinpä hänkin lähti pajaan katsomaan Eerik-herran pyssyä, joka hänelle oli käynyt rakkaaksi, sekä valamaan luoteja matkan varaksi. Suuri lyijymöhkäle hänellä oli mukanaan, ja kun hän sitä katseli sekä ajatteli, miten paljon ruutia hän oli saanut, hän vielä kerran mietti helmien suurta arvoa. Sitten hän otti kirveen ja aikoi iskeä lyijystä kappaleen. Kirveen terä ei uponnut syvään, joten hän löi vielä lujemmin, ja nyt irtautui kappale, ja samalla vierähti möhkäleestä hopearaha. Pekka oli ihmeissään. Sitten hän vielä kerran löi kirveellä. Möhkäleestä tuli vieläkin hopearahoja, ja kun hän otti ne pois, tuli yhä vain uusia. Mitähän tämä merkitsi? Kutsuisiko hän Antin? Ei! hän ryhtyi laskemaan aarrettaan. Siinä oli monta vertaa enemmän kuin hän oli saanut hopeakaivoksesta. Kauppias ei ollut liioitellut puheissaan. Nyt hänelle kerrassaan selvisi, mitä hänen piti tehdä, ja sen mukaan hän ryhtyi toimiin.
Hänen matkavalmistuksensa sujuivat ripeästi, ja kun hän sanoi jäähyväiset Antille, kysyi tämä: "Mihin sinä lähdet?" — "Kuninkaan puheille!" — "Aiotko sinäkin rakentaa itsellesi tuvan ja kaataa kasken?" — "Aionpa kyllä; arvelen, että kulkurisuomalainen haluaa asettua rauhaan."
Kevään tultua Antti alkoi raivata peltoa ja laajentaa taloa, ja pian sen jälkeen hän meni malmilouhokselle, jossa hän joskus viipyi pitkät ajat. Kesän hän sitä vastoin oli kotona. Liisulle hän sanoi: "Malmi on louhoksesta loppunut; siellä ei maksa vaivaa työskennellä; saamme tyytyä siihen, mitä meillä on." Ja sille puheelle asia jäi.
Niin kului vuosia. Bogenin ja sen asukkaiden kanssa ei oltu paljonkaan tekemisissä. Pikku Matti varttui pian aikamieheksi. Samoin kuin Antti oli Grillskin hankkinut rengin, ja Vapulla oli nyt perillinen. Kymmenjärvellä puhuttiin yhä enemmän Pekasta ja ihmeteltiin, kun ei häntä kuulunut kotiin tulevaksi. Hänestä ei ollut saatu mitään tietojakaan, mutta pohjoisempana hänen tiedettiin olleen. Antti piti uskollisesti Pekalle antamansa lupauksen ja näytti unohtaneen vihansa isoa ruotsalaista vastaan.
Sitten eräänä keväänä tiesi huhu kertoa, että iso ruotsalainen oli menettänyt paljon karjaa, osaksi pedot repineet, osaksi kulkutaudit kaataneet. Tuota onnettomuutta pidettiin Vapun lähettämänä, koska iso ruotsalainen oli uhannut hänen sydänkäpyään Mattia, jonka oli pakottanut kerran antamaan vasikan maan vuokraa, jota ei ollut maksettu sen jälkeen kuin Pekka lähti pois paikkakunnalta. Vappu oli silloin taas lähettänyt terveisiä isolle ruotsalaiselle, ja niin virisi vanha viha ja kauna taas täyteen voimaan.
Sitten tuli aika, jolloin suolta oli tehtävä heinää. Vappu haravoi ja Matti niitti tuolla riidanalaisella suolla. Aivan odottamatta tuli sinne iso ruotsalainen heinämiehineen. Heti Vapun nähtyään hän meni tämän luo ja sanoi, että nyt piti Grillsin heinänteon loppua. "Mene nyt tiehesi, senkin ilkeä noita, muutoin pistän sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan! Sinä olet minua vahingoittanut niin paljon, että olet hyvin ansainnut tämän", ja samalla hän löi Vappua muutaman kerran kepillä. Vappu lähti pakoon, mutta seisahtui pian ja haukkua sätti isoa ruotsalaista huutaen Mattia kostamaan hänen kärsimäänsä häväistystä. Tämä suututti ruotsalaista vielä enemmän, niin että hän kiljuen ja uhkaillen lähti ajamaan Vappua takaa. Pian hän sai Vapun kiinni, mutta samassa oli Mattikin riitelijöiden edessä kirves koholla. "Laske irti äiti!" huusi hän vimmastuneena. "Grills, Antti, Heikki! Auttakaa, auttakaa!" Vappu kaatui, iso ruotsalainen veti puukkonsa tupesta. Silloin Matin kirves heilahti ja iso isäntä kaatui silmänräpäyksessä päästämättä ääntäkään. Vappu nousi maasta, seisahtui Matin viereen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tule!", veti suosikkipoikansa mukaansa ja pujahti metsään näkymättömiin.
Koko tapauksen olivat nähneet ison ruotsalaisen työmiehet. Nyt he juoksivat kaatunutta isäntää auttamaan, mutta kaikki apu oli turhaa: muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli henki paennut.
Ison ruotsalaisen väki ei heti lähtenyt ajamaan takaa Vappua ja Mattia, mutta muutaman päivän kuluttua saapui koko joukko heitä Grillsin torpalle kostamaan. Silloin he huomasivat, että suomalaisia oli kokoontunut monta miestä, mutta Vappu ja Matti olivat kateissa. Suomalaisilla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että he kostaisivat Matille tämän rikoksen, mutta he olivat kerääntyneet siltä varalta, että ruotsalaiset kenties aikoisivat saattaa Grillsin tai hänen talonväkensä vastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut. Ruotsalaiset eivät aikoneet mitään pahaa Grillsille eikä toisille suomalaisille, mutta murhamiestä he tahtoivat rangaista. Sitten ryhdyttiin lähempiin puheisiin ja saatiin selville, että Matti ja Vappu olivat paenneet rajan yli Norjan puolelle eivätkä varmaankaan uskaltaisi koskaan tulla takaisin.
Ruotsalaiset olivat siksi siivoja, että jättivät asian silleen. He ymmärsivät, että iso isäntä itse oli lähinnä syynä siihen, mitä oli tapahtunut, ja palasivat kotiinsa.
Suomalaiset viipyivät paikalla vielä hetkisen puhellen tapahtumasta. Silloin tuli siihen Antti ja useita aseellisia suomalaisia. Hän oli tuskin ehtinyt pysähtyä ennenkuin jo sanoi: "Minä sain sanan. Ovatko ruotsalaiset näyttäneet elonmerkkiä?" — "Ovat!" Ja sitten kerrottiin, miten ruotsalaisten käynti oli päättynyt. "No, mitä nyt arvelette?" kysyi hän. — "Me arvelemme viisaimmaksi mennä kotiin. Grills saa kyllä olla rauhassa; ruotsalaiset eivät tahdo hänelle eikä meille mitään pahaa. Mitä sinä arvelet?" — "Samaa kuin tekin", vastasi Antti reippaasti. "Veljeni teki, mitä itse olin aikonut tehdä. Hyvä on, niinkuin on. Missä Matti on?" — "Vappu saattoi hänet Norjan suomalaisten luo Röytäjärven seuduille. He ovat samaa sukua kuin mekin, siellä hän on turvassa. Maailma on suuri. Kyllä kai saamme hänestä kuulla, eikä hän ole varatonkaan. Kyllä Vappu muisti asiansa, vaikka lähtö tapahtuikin kiireesti." — "Kiitos, Grills, mieleni on hyvä, kun ei minulla ole ketään vihamiestä; nyt Pekka voi taas tulla Antin luo."