30. PEKKA.
Lähdettyään Antin luota Pekka suuntasi matkansa ystäviensä luo Viggeniin ja sieltä edelleen Vetalaisen taloon. Hänen poissa ollessaan eivät ruotsalaiset olleet hätyyttäneet suomalaisia, mutta suomalaiset olivat tapelleet keskenään silloin tällöin, niin että verta oli vuotanut. Olipa joku suomalainen tehnyt itsensä syylliseksi ilkitöihin ruotsalaisia kohtaan, ja muutamat suomalaiset olivat asutuilla seuduilla käydessään saaneet kokea pahaa kohtelua. Malmivuoren tienoilla oli otettu irtolaissuomalaisia sotaväkeen. Monet sellaiset olivat vapaaehtoisesti ottaneet sotamiehen pestin, ja huhuna kerrottiin, että kaikki kulkurisuomalaiset viedään sotaan ja ettei rakennusseteleitä anneta muille kuin niille, jotka voivat todistaa, että heillä on varoja rakentaa ja viljellä maata.
Kun Pekka tuli Suomenniemelle, vakuutti ukko Pekkalainen todeksi, mitä hän jo ennen oli kuullut, ja että kuningas lähtee sotaan kevätpuolella. Oli siis pidettävä kiirettä, jos Pekka tahtoi saada rakennussetelin ennen kuin kuningas lähti. Mutta nyt oli sellaiset ajat, että vaikk'ei Pekka itse tahtonutkaan lähteä sotaan, hänet pääkaupungista muitta mutkitta otettaisiin sotamieheksi. Olisi sen vuoksi ehkä parasta, että Pekkalainen lähti kuninkaisiin. Häntä, vanhaa suomalaisukkoa, ei kukaan ottaisi, ja olipa hänellä omasta puolestaankin puhuttavaa kuninkaalle. Hän oli siksi jo ennen Pekan tuloa melkein päättänyt lähteä sellaiselle retkelle. Nyt hän teki ratkaisevan päätöksen, ja rakennusseteli hänen oli määrä tuoda mukanaan palatessaan kotiin. Sillä välin Pekka voisi katsella asuinpaikkaa. Sellaisista ei ollut puutetta. Sen lisäksi päätettiin, että Pekka ja Pekkalaisen nuorin poika seuraisivat ukkoa niin kauas kuin he voivat piileksiä metsissä. Kun sitten olisi tultu niin lähelle asuttuja seutuja, ettei se enää käynyt päinsä, piti nuorten miesten pysähtyä odottamaan ukkoa. Tuuma oli viisaasti harkittu eikä sen olisi luullut epäonnistuvan. Täytyi kuitenkin pitää kiirettä, sillä talvi oli jo pitkälle kulunut.
Lähdettiin siis viipymättä matkaan halki autioiden metsien ja tultiin Daal-joen varrelle. Siellä Pekka tunsi seudut jo siltä ajalta, kun oli viimeksi siellä liikkunut, eikä siis tarvinnut olla epätietoinen matkan suunnasta. Pekka kulki matkueen etunenässä, ja parin viikon kuluttua oli tultu vuoriseuduilta alankomaalle, kunnes vihdoin huomattiin kaukana idässä meri. Pekka pysähtyi hetkiseksi, ja sitten kirkasti iloinen hymy hänen kasvojaan.
"Mitä nyt ajattelet, Pekka?" kysyi vanha Pekkalainen. "Ajattelenpahan, että pian saavumme määräpaikkaan, jossa meidän on erottava, jollei muistini petä. Tulkaa!" Ja sitten hän pari tuntia käveltyä pysähtyi harjun rinteelle. "Kuuletteko mitään?" — "Kuuluu kosken pauhua!" — "Sittenpä olemme pian perillä."' Niin asia olikin. Pekka oli löytänyt saman paikan, missä hän Antin kanssa oli noussut maihin Ruotsin rannikolle, ja todistukseksi siitä hän näytti honkaa, jonka kylkeen oli kaiverrettu puumerkki Y. "Onpa sinulla hyvä muisti!" virkkoi ukko. "Voimmeko levätä täällä?" — "Kyllä kai", sanoi Pekka. "Asettukaa lepäämään, minä lähden vähän kauemmaksi tutkistelemaan ympäristöä."
Muutaman tunnin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi: "Niin täällä on autiota ja asumatonta kuin ennenkin pitkät matkat: ei näy savua, ei ihmisistä merkkiäkään. Katsotaanpa, onko kukaan löytänyt kätköämme." Tammen ja hongan sisässä olivat hyvin säilyneet niihin piilotetut esineet, ja vaikka metsä oli kasvanut ja lumi vielä oli maassa, löytyi venekin. Kun Pekka oli ottanut esille kätkemänsä pyssyn, pääsi nuorelta Pekkalaiselta ilon huudahdus. "Niin, Paavo", sanoi Pekka, "ole hyvilläsi! Suomalaisilla on yhtä pyssyä enemmän ja tule pian takaisin, niin metsästämme mielin määrin paluumatkalla; ja sillä välin, kun isäukko on poissa, pitää meidän hankkia tarpeemme. Silloin saat näyttää, kykenetkö käyttämään pyssyä yhtä hyvin kuin jousta. Nyt meidän pitää panna yöpaikkamme kuntoon, sillä niinkuin sanoin, luulen parhaaksi, että pysähdymme tähän. Isä Pekkalaisen ei ole vaikea osata kuninkaisiin. Sinne pääsee seuraamalla koko ajan meren rantaa. Kaikissa lahdissa jää vielä kannattaa, ja tiedän, että etelämpänä on asuttuja seutuja."
Levättyään pari päivää ukko jatkoi matkaa, kun oli ensin sovittu siitä, että jos nuoria miehiä jollakin tavoin hätyytetään, heidän on pelastauduttava niin hyvin kuin taitavat, odottamatta Pekkalaisen paluuta. Hänenkin oli saatava toimia vapaasti mielensä mukaan. Jollei hän olisi palannut takaisin kevään tullessa, kun mättäät alkoivat paljastua hangen alta, olisi nuorten miesten lähdettävä kotiin.
Pekka ja nuori Paavo saattoivat ukkoa niin pitkälle etelään, kunnes tultiin asutuille seuduille, jolloin he palasivat leiripaikalle, jossa varustausivat oleskelemaan pitkähkön aikaa. Sitten he kuljeksivat metsästelemässä lähiseuduilla hengenpitimikseen.
Kerran kuljettuaan pitkän matkan metsästämässä ja palattuaan vasta myöhällä he ihmeekseen jo kaukaa huomasivat nuotionsa palavan kirkkaasti ja kun he lähestyivät sitä varovasti, he huomasivat ilokseen, että ukko Pekkalainen oli puolitoista viikkoa poissa oltuaan jo tullut takaisin.
Ukko toi nuorille miehille sellaiset iloiset terveiset, että matka oli onnistunut odottamattoman hyvin. Kuninkaalle hän oli saanut lausua vain pari sanaa, sillä tällä oli ollut kova kiire, mutta rakennussetelit hän oli saanut, ja "hyväpä oli, että ette olleet siellä, sillä koko joukon suomalaista irtolaisväkeä olivat he ottaneet sotaväkeen. Ette voi aavistaa, kuinka paljon väkeä siellä oli. En koskaan enää halua käydä kuninkaissa. Huomenna lähdetään taas takaisin metsiimme; siellä rauhassa viihtyy toki toisella tavalla."