Kevät oli tullut, aurinko pehmitti hangen päivisin, minkä vuoksi suomalaiset matkamiehet kulkivat valoisina öinä, jolloin pakkanen jääti hangen pinnan, niin että sukset juoksivat hyvin. Taival katkesi ripeästi heidän seuratessaan Daal-jokea, missä se oli mahdollista.
Niin he eräänä aamuna saapuivat Malungiin Pekan ystävän Pietarin ja tämän isän luo. Nämä olivat levottoman näköisiä ja sanoivat, etteivät he uskalla ottaa heitä vastaan niinkuin velvollisuus vaati, eivätkä edes antaa heille yösijaa, sillä vouti oli käskenyt, että kaikki kulkijasuomalaiset oli otettava kiinni ja vietävä hänen luokseen, ja nyt he pyysivät suomalaisia lähtemään joutuin pois, ennenkuin kukaan naapuri ehti heitä nähdä. "Pysähtykää tuolla vuoriston puolella", neuvoivat he, "niin me pimeän tullessa tulemme teidän luoksenne ja pidämme huolta siitä, että saatte, mitä tarvitsette."
Voudin käsky oli suomalaisille aivan uutta, minkä vuoksi he epäilemättä noudattivat taalalaisten toivomusta. Vaikka he kyllä saattoivat todistaa, etteivät olleet kulkurisuomalaisia, eivät he kuitenkaan tahtoneet vaivautua kuljetettavaksi voudin luo, vaan lähtivät, mihin heidän ystävänsä olivat neuvoneet. Heidän lepoaikansa oli tullut, ja olihan oikeastaan samantekevä, missä he lepäilivät.
Illalla tulivat sekä isä että poika heidän luokseen mukanaan yhtä, toista syötävää. Ja sitten jouduttiin pakinoihin. Taalalaiset olivat kovin tyytyväisiä kuullessaan, että ukko Pekkalainen oli äskettäin puhunut kuninkaan kanssa ja että suomalaiset, Pekka niihin luettuna, eivät enää olleet kulkureita, vaan tilallisia. He tahtoivat nyt suomalaisia lähtemään kotiin heidän mukanaan, sillä nyt ei ollut mitään vaaraa. Ei; suomalaiset tahtoivat jatkaa matkaa Suomenniemelle. — No, sitten piti Pekan kertoa, miten hänen aikansa oli kulunut siitä lähtien, kun hän oli eronnut Pietarista tunturilla.
Pekan kertoillessa, miten Antti ja hän olivat elelleet tunturiseudulla, innostuivat sekä hän itse että vanha Pietari. Ukko kertoi nuoruudenmuistelmiaan, miten hän oli tuntureilla metsästellyt ja kuinka hän usein jälkeenpäin vanhanakin oli toivonut pääsevänsä noille metsästysmaille. Vanha Pekkalainen harmitteli, ettei hän ollut koskaan siellä käynyt, vaikka ne seudut olivat vain muutaman päivän matkan päässä hänen kodistaan. Ukkojen jutteluun Pekka huomautti, että matka pitenisi ainoastaan vähän, jos he menisivät kotiin sieltä kautta. Nyt juuri oli sopivin vuodenaika ajaa peuroja. Hän ehdotti sen vuoksi, että taalalaiset lähtisivät yhdessä suomalaisten kanssa metsästämään, niin kauan kuin oli suksikeli. Itse hän toivoi löytävänsä mökkinsä paikoillaan koskematta, ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tuumaan suostuttiin, jos vain suomalaiset odottaisivat päivän verran, taalalaisten varustautuessa matkalle. Tietysti suomalaiset kernaasti suostuivat ystäviensä toivomukseen, ja niin päätettiin lähteä.
Viikkoa myöhemmin olivat kaikki metsästäjät eräänä iltana koolla Pekan metsäpirtissä. Siellä oli jo katolla kaksi sarvekasta peuranpäätä, ja pata kiehua porisi tulella. Jo matkalla oli nähty peuroja ja ryhdytty niitä ajamaan sillä tavoin, että nuoret miehet kiersivät peuralauman ja edestäpäin ahdistamalla peräyttivät ne vaanimaan asettuneiden vanhempien miesten luo. Nyt oltiin perillä. Metsästys oli alkanut hyvin, ja juteltiin parhaillaan, miten varmimmin saataisiin monta peuraa.
Vanha Pietari sanoi silloin tietävänsä pohjoisempana tunturin, joka oli äkkijyrkkä länteen päin ja siellä olivat kerran muutamat hänen esi-isänsä sattumalta yhdyttäneet suuren peuralauman, sen he piirittivät ja säikyttivät niin, että peurat syöksyivät suinpäin jyrkänteeltä ja murskautuivat kuoliaiksi niin suurin joukoin, ettei heidän tarvinnut sen enempää metsästää koko sinä vuonna. "Jos siellä tapaamme peuroja, teemme samalla tavalla; ainakin pitää yrittää."
Ehdotus oli kaikkien mielestä hyvä, ja niin lähdettiin matkaan. Metsämiehillä olikin hyvä onni, sillä heidän tullessaan tunturille siellä oli melkoinen peuralauma. Nyt oli vain temppu ajaa ne tuon vaarallisen jyrkänteen partaalle. Vanha Pietari johti ajoa ja määräsi toverinsa paikat. Pekka asetettiin viimeiseksi, sitten lähdettiin hiipimään, ja peurojen ja metsästäjien välimatka lyheni lyhenemistään. Puolipäivän aikaan peurat olivat kierroksessa kolmelta puolen. Neljännellä puolella oli jyrkänne, joka itsestään esti peuroja pääsemästä pois. Tämä metsästystapa koetteli kärsivällisyyttä. Nälkä kurni ja vilu puistatti, mutta toivottiin hyvää saalista, sillä Itäpuolella peurat olivat vetäytyneet tunturin laelle ja ampujat pääsivät pyssynkantomatkalle niistä, jotka kulkivat viimeisinä tunturin alaliepeellä.
Paavo Pekkalainen, pyssymiehistä nuorin, oli otuksia lähinnä. Hän oli ryöminyt kaiken päivää, ja vihdoinkin oli nyt peura lähellä. Nuori veri virtaa kuumana; nyt se kuohahti. Laukaus pamahti, peura kaatui ja samassa koko lauma syöksähti tunturin syrjää eteläiseen suuntaan. Mutta sieltä kajahti pyssynlaukauksia vastaan. Nyt lauma kääntyi ja syöksyi ylöspäin pohjoista kohti niin läheltä jyrkänteen parrasta, että jos nyt olisi joku ollut siellä niin lähellä, että olisi voinut ampua, koko lauma olisi syöksynyt jyrkänteeltä alas.
Pahaksi onneksi ei se metsästäjä, jonka olisi pitänyt olla siellä, ollutkaan paikallaan. Tämä oli Pekka. Hän ei ollutkaan ryöminyt tarpeeksi pitkälle jyrkänteen reunaa myöten. Peuralauma pääsi hajaantumaan; sitten laukaisi Pekka pyssynsä, jolloin osa peuroista vielä kerran kääntyi takaisin ja toiset ampujat saattoivat paukauttaa. Peurat tunkeutuivat nyt ampumalinjan lävitse ja katosivat pian näkymättömiin.