Kokoonnuttiin katselemaan saalista. Se oli kyllä runsas, mutta ei niin suuri kuin olisi voinut olla, jos olisi onnistuttu ajamaan arat eläimet alas jyrkänteen partaalta. Ukko Pietari toivotteli, että matkassa olisi ollut pelkkiä vanhoja metsämiehiä; ei nuoriin ollut koskaan luottamista. Paavon olisi pitänyt malttaa odottaa ennenkuin ampui, ja Pekan olisi pitänyt hiipiä etemmäksi; sitten olisi käynyt toisin. Nyt saatiin kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, mitä oli saatu. Oli kyllä vaivaa tämänkin saaliin kotiin kuljettamisessa. Kun oli muutama päivä vielä metsästetty, taalalaiset lähtivät kuljettamaan saalistaan kotiin Pekan vanhalla kelkalla. Oli päätetty ensi vuonna tehdä uudelleen samanlainen metsästysretki. Kun taalalaiset olivat menneet pois, kysyi ukko Pekkalainen aivan äkkiä Pekalta: "Miksi sinä et säikähdyttänyt peuroja jyrkänteeltä alas? Minä näin kyllä, että sinä olit paikallasi ja olisit voinut niin tehdä, mutta vetäydyit takaisin." — "Sen tein siitä syystä, ettemme kuitenkaan olisi voineet käyttää niin suurta saalista." — "Aivan oikein! Miten tulit sitä ajatelleeksi?" Pekka kertoi, mitä oli tapahtunut Kuusivuorella, kun suomalaiset tappoivat paljon useampia hirviä kuin tarvitsivat. "Minä jo arvasin, että olet ollut mukana jossakin sellaisessa tapauksessa. Muista, Paavo, että metsästäjän tulee noudattaa kohtuutta tappamishalussaan!" Siinä tuo vanha suomalainen lausui sanat, jotka metsämiehen tulee kaikkina aikoina muistaa.
Suomenniemellä syntyi iso ilo, kun vanha talonisäntä tovereineen palasi kotiin. Joitakin päiviä levättiin, jonka jälkeen Pekkalainen sanoi, että jos Pekka tahtoisi viipyä jonkin aikaa, niin he yhdessä vielä tekisivät metsästysretken. Pekkaa pyydettiin auttamaan kevättöissä. Huomatessaan, että ukolla oli jokin vakava tarkoitus tätä ehdottaessaan, Pekka jäi paikoilleen, ja sitten tuli sekin aika, jolloin kevättyöt oli saatu tehdyksi. "No nyt, Pekka, minä seuraan sinua ja autan sinua valitsemaan itsellesi uudispaikan. Poikani tulevat mukaan, emmekä palaa kotiin, ennen kuin sinulla on katto pääsi päällä — lopusta saat itse pitää huolen."
Sitten he viiden miehen lähtivät matkalle, mutta jo lähimmällä suomalaismökillä heitä kohtasi ikävä uutinen. Heidän tuttavansa Kateenharjun Vetalainen oli kuollut. Hänen veljensä Keskisalon Juho oli ottanut luokseen lesken ja lapset ja jättänyt torpan eräälle reippaimmista miehistään. Toinen ikävä uutinen oli se, että ruotsalaisia talollisia oli nähty metsäseudun länsiosissa uhkaillen ärhentelemässä. He olivat sanoneet, etteivät aio hätyyttää niitä suomalaisia, jotka jo olivat siellä asumassa, mutta jos sinne aikoisi asettua useampia, niin hajoittaisivat mökit. "Uhkauksesta ei kukaan kuole", sanoi vanha Pekkalainen, "ja mihin nyt asetumme, sieltä eivät talolliset meitä ihan vähällä löydä." Heidän kulkiessaan Kateenharjun uuden asukkaan ohi tämä tuumi, ettei Ruotsin-puoleisten talollisten taholta ollut mitään pelättävänä, mutta norjalaisiin ei ollut luottamista. Varmimmassa ja parhaimmassa asemassa oli Juhana Vetalainen, joka asui ihan rajalla. Jos ruotsalainen tuli, hän oli Ruotsin alamainen, jos norjalaiset tulivat, hänkin oli norjalainen; hän tuli hyvin toimeen ja oli kaikissa asioissa jäyhä mies.
Päivän samoiltuaan Pekkalainen seurueineen päätyi oikeaan aarniometsään, jossa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että siellä oli ihmisiä koskaan käynyt. Sen sijaan näkyi sitä enemmän eläinten jälkiä, ja kun oli tultu matalahkolle vuorelle, jolla kasvoi etupäässä lehtimetsää, se oli niin peittonaan tuulen sortamaa murrokkoa, niin että oli työläs tunkeutua eteenpäin. Miehet hämmästyivät aikalailla huomatessaan, että lukemattomat maassa makaavat puut olivat majavien kaatamia. Kun oli päästy mäen päälle, viskasi Pekkalainen kantamuksensa maahan ja sanoi: "No, Pekka, nyt olet tullut paikalle, mihin sinun pitää tehdä itsellesi asunto. Täällä mäen alla juoksee etelään ja länteen päin vähäinen vesistö, siitä löydät joukoittain majavia. Idässä päin tapaat järviä, pohjoisessa ja lännessä samaten ja tuolla näet korkean tunturin huipun. Sieltä voit nähdä laajalti metsää ja sellaista hirvien ja karhujen runsautta kuin täällä on, saat turhaan etsiä toisesta paikasta tässä maanosassa. Minä tiedän tämän siitä, että minun ikäiseni suomalainen on täällä elellyt muutamia vuosia yksin, ja harvat häntä tunsivatkaan. Hän kuoli minun luonani ja sanoi, että jos joskus tahtoisin muuttaa asuinpaikkaa, minun pitäisi tulla tänne. Kerran jo olin sellaisissa aikeissa ja kävin täällä paikkoja katselemassa; nyt jätän nämä seudut sinulle.
"Tuttavani antoi paikalle nimen Bjurberg, ja sopiva se nimi onkin.
Tänne sinun on asetuttava asumaan, se on minun neuvoni. Ja nyt työhön!
Hakkaa, Pekka, itse halmeesi, tuvan teen minä, kuten jo olen sanonut."
Sitten kajahtelivat kirveeniskut satavuotisten honkien kylkiin, ja ryskien kaatuivat vanhat puut. Hirsikerros toisensa jälkeen kohosi tuvan seinissä, ja tupruten nousi savu taivaalle, kun maata raivattiin ja risuja poltettiin. Sitten saapui paikalle aivan odottamatta Juho Vetalainen parin nuoren suomalaisen kanssa. Hän oli kuullut pohjoissuomalaisten lähteneen etelään päin ja oli rientänyt heidän luokseen, koska norjalaisia liikkui metsissä. Nämä olivat yrittäneet erään miehen luo Kateenharjulle, mutta heidät oli vastaanotettu sillä tavalla, että pötkivät pakoon ja jättivät jälkeensä neljä pyssyä. Oliko useampia miesjoukkoja tullut rajan yli, sitä hän ei tiennyt, mutta hän oli tahtonut varoittaa maamiehiään.
Kuullessaan, että Pekka aikoi asettua sinne asumaan, Vetalainen toivotti Pekan tervetulleeksi hyvänä ystävänä. Kuultuaan, että Pekka oli yksin, hän ehdotti, että Pekka ottaisi toverikseen molemmat suomalaiset, Makkaraisen veljekset, jotka hänellä oli seurassaan. Nämä olivat äskettäin tulleet Suomen puolelta ja olivat varattomia, joten he hakivat turvaa ja työansiota. Ukko Pekkalainenkin neuvoi Pekkaa pitämään luonansa nuo nuoret miehet; olihan hänellä siihen varaa. Ja sen pitemmittä puheitta asia oli päätetty. Jäähyväisiä heittäessään Vetalainen lupasi antaa Pekalle tiedon, jos hän kuulisi jotakin norjalaisista, ja otti Pekalta lupauksen, että tämä antaa varoituksen, jos ruotsalaiset liikkuvat pahoissa aikeissa. Pekan piti vain sytyttää merkkituli tuonne korkealle vuorelle, niin Vetalainen tietää, mitä se merkitsee.
Jonkin ajan kuluttua Pekkalainen lähti poikineen Bjurbergistä. Nyt oli Pekalla oma tupa ja oma halme ynnä kaksi nuorta apulaista ja kaksi pyssyä käytettävänä. Hän oli itse isäntä, jolla oli rakennusseteli; ei kukaan voinut häntä häiritä muutoin kuin väkivallalla; sellaista hän ei liioin pelännyt. Hän luotti itseensä, miehiinsä ja koiriinsa, ystävyyteen ja tuttavuuteen, joka vallitsi hänen ja melkein kaikkien suomalaisten kesken laajalti ympäristössä. Hän saattoi huoleti työskennellä uudisasunnossaan; eikä hän sitä laiminlyönytkään. Syyspuolella olivat ulkorakennukset valmiit ja laaja maa-ala raivattuna. Sinä vuonna ei talon rakennustöitä voinut tehdä sen enempää, ja nyt oli pidettävä huoli talvivaroista. Majavanpyydyksiä viritettiin, ja sitten alkoi metsästys ja saaliin pyynti täydellä todella.
Makkaraisen veljekset, jotka Pekka oli ottanut luokseen, olivat kelvollisia metsästyskumppaneita ja taitavia pyyntimiehiä. Siinä, mitä vanha Pekkalainen oli sanonut metsänriistan runsaudesta, ei ollut liioittelua. Pekka tavallaan piti ennen muuta karhunpyynnistä samoin kuin kaikki muutkin uudisasukkaat, sillä pedoista tekivät ylipäänsä karhut eniten vahinkoa sekä karjalle että hirville, ja hirvet olivat juuri köyhien uudisasukkaiden arvokkainta riistaa. Tästä syystä Pekkakin kumppaneineen innokkaasti kävi karhujen kimppuun, ja niin onnekkaasti, että Pekan nimeä vielä tänäkin päivänä muistetaan sillä viljellyllä ja raivatulla seudulla, jolla nytkin vielä on nimenä Finnskogen (Suomalaismetsä).
Niila Makkarainen sanoikin kerran: "Kuulehan Pekka, meidän täytyy rakentaa toinen tupa lisäksi; eihän tässä tuvassa ehdi saada lihoja kuivatuiksi ja savustetuiksi." — "Niinpä kyllä, olen minäkin sitä ajatellut. Sen tuvan rakennamme lähemmäksi vuorta tuonne lammen rannalle, jossa sinä keihästit sen suuren mustan karhun, ja se tupa olkoon sinun ja sinne sinun pitää asettua asumaan. Kyllä meillä kolmella on voimia sen tekoon, ja keväällä hakkaamme sinulle kasken Makkaraislammen[6] rannalle. Lihat kyllä saadaan kulutetuksi, jollei meillä, niin onhan muita, jotka kyllä tarvitsevat, ja karhut meidän on saatava vähenemään, jos mieli pitää karjamme rauhassa."