"Niinkuin muistat, Pekka, lupasin auttaa Mattia sillä aikaa kuin hän oleskeli tuntureilla. Se ei käynyt päinsä muuten kuin että lähetin tyttöni hänelle jauhoja viemään. He olivat kauan poissa kotoa, kauemmin kuin minun mielestäni heidän olisi sillä matkalla tarvinnut viipyä. Kotiin tultua Mari oli äänetön, vähäpuheinen, ja itkussa silmät. Silloin eukkoni ryhtyi hänen kanssaan kerran puheisille ja sai tietää, että tyttö ikävöi Mattia ja että he pitivät toisistaan. Mari tahtoi mennä takaisin Matin mökille. Eukko sanoi minulle: 'Tulkoon Matti tänne; ei Marista muutoin tolkkua tule.' Silloin minä lähetin Mattia hakemaan. Ensin olin ilmoitellut, että odotin sinun veljenpoikaasi, Pekkaa, niin että sen tietävät koko metsäkulman asukkaat, ja nyt Pekka Huuskoinen on minun tyttäreni Marin mies. Kotipuolella ei maa ole sen parempaa kuin täälläkään. Tehkööt täällä, Pekka, sinun suojassasi itselleen mökin ja halmeen. Karjan alun he saivat minulta, niin että kyllä he toimeen tulevat, kun vain tekevät työtä, ja sitä he kyllä osaavat. Sitten täällä on Bjurbergissä vanha ja nuori Pekka, eikä Matti Kailasta enää olekaan. Ne, jotka jotakin tietävät Matti Kailasesta, eivät häntä anna ilmi."
"Kiitos, vanha kunnon Pekkalainen, kaikesta, mitä olet tehnyt Matille ja meille!" sanoi Pekka. "Vanha Pekka ei ole koskaan oikein viihtynyt pysyväisessä asunnossaan. Mielihyvin sen annan sinun vävyllesi. Ei Bjurbergissä tarvita kuin yksi Pekka Huuskoinen. Vanhalla Pekalla on koti ja kontu Bogenissa, jos hän niin tahtoo. Tulkaa tänne, Makkaraisen pojat! Olkaa todistamassa, mitä vanha Pekka on sanonut. Antti, nouda Mattikin tänne ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, älköönkä siitä puhuttako enää sen koommin."
Ja silleen asia jäi. Joitakin päiviä viivyttiin yhdessä kaikessa rauhassa. Sitten Pekka sanoi: "Nyt täällä on kaikki hyvin; nyt minä lähden tuntureille. Jääkää hyvästi! Antti, älä unohda Pekkaa! Kylläpähän tapaamme toisemme!"
Vähän ajan kuluttua Pekka seisoi metsänreunassa vielä kerran katsoen halmettaan, omien kättensä tekoja, sitten hän vihelsi koiriaan ja katosi metsään.
VIITESELITYKSET:
[1] Ks. E. T. Odhner, "Drottning Kristinas förmyndare", siv. 200.
[2] Finnarne i mellersta Sverige. Akademisk afhandling af Petrus Nordmann. Helsinki 1888.
[3] Yliopiston suomenkielenlehtorina. Suom. muist.
[4] Tästä suomalaisesta sanoo Fernow (siv. 642): Sundsjön "Pitkä Risto" tuli v. 1600 vaiheilla pohjoisten vuorikuntien metsiin, mukanaan kirves ja pyssy, koko omaisuutensa, mutta yhdytti kerran aamulla yksitoista hirveä, joista hän sai viisi ammutuksi, ja sillä hän aloitti taloutensa. Tarinoissa tämä mies mainitaan uhkamieliseksi, kostonhimoiseksi ja rikkaaksi, vaikka ruotsalaiset kerran polttivat hänen asuntonsa; mutta kuningas tuomitsi oikeuden Riston puolelle, ja ruotsalaiset tuomittiin rakentamaan talo uudestaan.
[5] Kun kirjan tekijä 1850-luvun alkupuolella kävi Surmanlaaksossa, näytettiin vain viittä pientä hautakumpua, joihin sanottiin kaatuneet suomalaiset haudatun. Mieshukka ei tästä päättäen näytä olleen varsin suuri, jollei useampia ole haudattu samaan hautaan. Lumihanget estivät toimittamasta enempiä tutkimuksia, mutta matkatoverini arvelivat, että monta kaatunutta lepäsi järvessä.