Yksityisen perheen oli tukala tulla toimeen. Sen he itsekin huomasivat ja sen vuoksi he ensi vuosina liittyivät yhteen, ja kun ensin oli saatu yksi tila jotakuinkin kuntoon, he auttoivat toisiaan rakentamaan toisenkin talon, joko saman kasken laitaan tai toiselle soveliaalle paikalle jonkin matkan päähän siitä.
Näin tapahtui huolellisimpien suomalaisten siirtyessä Ruotsiin ja asettuessa sinne asumaan.
Toiset, huolettomammat perheet kuljeksivat pitkät ajat metsissä, kunnes löysivät soveliaita viljelyspaikkoja tai autioita taloja. He kyhäsivät silloin tilapäisiä asuntoja, usein teltan tai kodan muotoisia. Sellainen tehtiin pystyyn nostetuista riu'uista, ja keskelle jätettiin aukko, josta savu meni ulos. Riukujen päälle pantiin risuja ja niiden päälle turpeita, tuli tehtiin lattialle ja oviaukko peitettiin tavallisesti hirvennahalla.
Sellainen oli uudisasukkaan ensimmäinen asunto ja sellaisessa hänen täytyi asua ensimmäinen vuosi tai niin kauan, kunnes oli saanut halmeensa raivatuksi ja pirttinsä valmiiksi.
Luultavaa on, ettei kodan muotoisia asuntoja kauan ollut suomalaisten keskuudessa, sillä vaikka heillä oli loppumaton varasto kuivia puita ja he saattoivat pitää tulta vireillä kaiken vuorokautta, olivat kodat kuitenkin kylmät ja tulta täytyi hoitaa alituisesti. Myöskin tiedetään, että turvemökkejä tehtiin ennen muita rakennuksia, ja päättäen siitä, että Vermlannin ja Taalain metsissä vielä näkyy huoneiden ympäryskiviä, suomalaiset lienevät sangen yleisesti käyttäneet vielä tavallista pirttiasumusta, jota ruotsalaiset nimittivät störhus.
Tuollainen pirtti oli kömpelösti salvettu ja sammalilla tilkitty, muodoltaan suorakaiteen tapainen; ovi oli päätyseinässä ja taitteisessa katossa oli savutorvi. Seinä salvettiin pari hirttä kannattamaan niin leveätä lava että ihminen saattoi maata pää seinään ja jalat tulisijaan päin. Hirsien päälle pantiin veistettyjä lautoja ja niiden päälle havuja. Tällainen oli makuusija. Puusta ja kivestä, yhtä korkeaksi kuin makuusijakin, rakennettiin yhtäläisesti suorakaiteen muotoinen muuri. Tämän päälle pantiin kaksi paksua ja kuivaa honkapölkkyä päällekkäin, ja tämä metsäseuduilla vielä tavallinen nuotiovalkea paloi ja valaisi usein kaiken vuorokautta, riippuen siitä, kuinka paksuja pölkyt olivat.
Tietysti tällaiset pirtit olivat lämpimämmät ja mukavammat kuin kotarakennukset, ja kun valkea paloi tasaisesti ja kauan, ei sen hoidossa ollut suurta vaivaa.
Tällaisia pirttejä tavataan kaikkialla metsissä ja niitä käyttävät yleensä tukinhakkaajat, ainakin Vermlannin ja Taalain metsissä.
Kolmas siirtolaisten laji olivat irtolaissuomalaiset, joita ruotsalaiset nimittivät "dreffenfinnar". Nämä liikkuivat sinne tänne laajoilla aloilla ja elivät pitkät ajat ilman vakinaisia asumuksia, elättäen henkeään ainoastaan metsästyksellä ja kalastuksella sekä satunnaisilla töillä, kun sellaisia oli tarjona. Kun tämä heiltä kiellettiin asetuksilla ja heitä alettiin vainota, he elelivät itsekseen metsissä ja pysyttelivät sellaisilla seuduilla, missä luulivat olevansa turvassa, kunnes hätä pakotti uudelleen muuttamaan olopaikkaa. Nämä vainonalaiset raukat vetäytyivät rajaseuduille; jos heitä ahdistettiin Ruotsin puolella, he menivät Norjan puolelle, ja päinvastoin.
Itsestään on selvää, etteivät sellaiset henkilöt suotta kuluttaneet aikaa eikä vaivaa asumuksen rakentamiseen. He asustivat vuorenonkaloissa, pystyttivät puita tai kiviä sileitä äkkijyrkkiä kallioseiniä vasten ja kyhäsivät mökkipahasen sen mukaan kuin paikalliset asianhaarat myönsivät.