Kun Vikberg oli kivulloinen, päätettiin niin, että Dordi- (= Dorotea) muori jäi hoitamaan raihnasta veljeään, ja pian huomasimme, että Dordi oli yhtä hyvä satujen kertoja kuin hänen veljensäkin, ja lukemattomat talvi-illat olen viettänyt pitkälläni lattialla lämpimän uunin edessä milloin yksin milloin veljeni seurassa kuunnellen jännittyneen tarkkaavaisena sisarusten tarinoita. Nuo unohtumattomat hetket tulevat mieleeni jälleen ajatellessani iltoja, jolloin Vikberg imeskeli piippuaan ja Dordi-muori kutoi sukkaa tai teki meille tuohesta virsuja tai vakkasia.
Noin vuosi sen jälkeen kuin Dordi oli tullut meidän kotiimme, tulin tuntemaan vanhan suomalaisen, ns. Seimi-Jannen. Hän oli köyhäinhoitolaisena siinä tehtaassa, jossa veljeni ja minä asuimme vuokralla kesäaikoina. Kun silloin tällöin lahjoitimme Janne-ukolle tupakkaa ja viinaa, saavutimme hänen suosionsa, jota minä kiihkeästi toivoin, koska hän oli yhtä hyvä, etevämpikin tarinan kertoja kuin Dordi-muori. Sitä paitsi hän oli taitavampi metsästäjä ja kalastaja kuin moni muu, vaikka oli jo koko joukon kahdeksannellakymmenellä. Asioita sovittelemalla pääsin ukon "kultapojaksi" ja sain seurata hänen mukanaan monella matkalla sekä metsässä että järvellä, tätä suosiota oli moni kokenut saavuttaa, mutta ei kukaan ennen minua ollut onnistunut yrityksissään. Jannen kertomukset esi-isistään ulottuivat laajemmille aloille ja olivat paljon arvokkaampia kuin Dordi-muorin tarinat. Hän tiesi kertoa sotatapauksista, metsästyksestä ja elämästä salomailla. Janne kertoi tarinansa niin luonnonmukaisesti ja niin tarkoin tuntien muinaissuomalaisten elämän, etten koskaan kyllästynyt häntä kuulemaan, vaikkapa hän joskus kertoi saman tarinan uudelleen.
Nämä kertomukset ja tarinat herättivät mielessäni palavan halun käymään niillä seuduilla, missä nuo tapahtumat olivat sattuneet, samalla kuin ne herättivät vilkasta myötätuntoa suomalaismetsien väestöä ja koko maata ja kansaa kohtaan, eikä tämä myötätunto ole tähän saakka ollenkaan vähentynyt.
Sitä paitsi asetti sattuma niin, että jouduin toimimaan aivan suomalaismetsien keskuspaikan läheisyyteen ja metsästäjänä sekä hartaana suomalaisten ystävänä olen monena vuonna samonnut Vermlannin ja Taalain suomalaismetsät ristiin rastiin, ja monta sataa suomalaista on tukinuitossa Vermlannissa sekä metsänhakkuutöissä Taalain maakunnassa ollut työssä minun johdossani.
Lepohetkinä ja nuotion ääressä sadepäivinä ja pitkinä syys- ja talvi-iltoina olen mielihyvin kuunnellut suomalaisten tarinoita heidän esi-isistään. Nämä tarinat ovat niin sanoakseni täydentäneet toisiaan, ja vuosien kuluessa ne ovat liittyneet kokonaiseksi tarinasikermäksi, joka on omansa antamaan elävän käsityksen unohdetusta ja syyttömästä väärän arvostelun alaiseksi joutuneesta kansasta, joka kuitenkin kestävyyttä osoittaen kieltäymyksiä kärsien on tarmokkaasti levittänyt viljelystä noissa suurissa erämaissa ja viimein kärsivällisyydellään ja suvaitsevaisuudellaan väkisinkin ansainnut maanmiestensä kunnioituksen.
Näitä tarinoita alan nyt kertoa yleisölle sovittaen yhteen ne kertomukset, jotka elävät muistossani.
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että suomalaiset tarinoitaan kertoessaan osittain sivuuttivat koko joukon yksityisseikkoja niitä vain hiukan koskettaen, osittain niihin lainkaan kajoamatta. Tästä sain aiheen kysyä yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, mihin ensimmäiset suomalaiset tavallisesti hautasivat kuolleensa. Ei, sitä he eivät tienneet, vaan arvelivat, että eivätköhän he liene kuljettaneet vainajien ruumiit kirkolle.
Aiheen kysymykseeni olin saanut siitä, että olin kuullut kerrottavan pojasta, joka muka olisi käyttänyt isänsä ruumista syöttinä houkutellakseen sillä susia. Minusta tuo tuntui luonnottomalta ja mahdottomalta uskoa, mutta se johti mieleeni ajatuksen, että kun muutamina vuodenaikoina, erittäinkin kesällä, oli aivan mahdoton kuljettaa ruumista monen penikulman päässä olevalle kirkolle, kun suuri osa suomalaisista oli ilman vetoeläimiä eikä ollut teitä eikä siltoja, piti koettaa saada selville, oliko ensimmäistenkään suomalaisten tapana haudata vainajansa kodin läheisyyteen, ja jos niin oli asian laita, oliko nämä paikat jollakin tavalla merkitty.
Huomasin, että yksi tai toinenkin kysymykseni tuntui suomalaisista kiusalliselta, ja usein sain vastauksen, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan muuta kuin että kuolleet talven aikana, jollei jo sitä ennen, kuljetettiin kirkolle; mutta ne suomalaiset, jotka ruotsalaiset olivat tappaneet, "ne he hautasivat likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kaatuneet", ja he saattoivat näyttääkin paikkoja, missä niin oli tapahtunut.
Varmuutta en asiasta koskaan saanut, mutta pidän luultavana, että suomalaisten oli välistä asianhaarojen pakosta haudattava vainajansa maahan likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kuolleet.