Samoin kuin muutkin käytännölliset kansat pitivät suomalaiset kuolemaa niin luonnollisena, kerran välttämättömästi tapahtuvana asiana, että kun kuolemantapaus sattui, he pitivät siitä paljoa vähemmän lukua kuin ihmiset taajemmin asutuilla seuduilla. Eikä kuultu puhuttavan mistään suurista hautajaisista eikä kansankokouksista kenenkään suomalaisen kuoltua.
Jotenkin tuore esimerkki tästä suomalaisten välinpitämättömyydestä sattui Elfdalissa Taalain maakunnassa 1870-luvun loppupuolella, ja sen kertoi minulle heti sen jälkeen kruunun metsänvartija Eerik, joka oli leikillinen kunnon mies. Vaivalloisen virantoimituksen päätyttyä hän otti vähän joutilasta aikaa ja lähti lännemmäksi saloseuduille kalastamaan. Hän oli varustanut mukaansa runsaasti kalanpyydyksiä ja eväitä; taakka oli raskas, matka pitkä ja tukala, mutta olihan kumminkin runsaasti kaloja siinä kaukaisessa metsälammessa, jonne hän oli aikeissa mennä. Päivä oli helteinen ja Eerik istahti lepäämään. Silloin hän kuuli jotakin kolinaa, ja metsätietä tuli vastaan suomalainen, joka kuljetti isänsä ruumista. Suomalaista pidettiin koko paikkakunnan parhaana ja taitavimpana kalamiehenä, ja Eerik ryhtyi hänen kanssaan pakinoihin, ja kuinka siinä juteltiinkaan, niin Eerik ehdotteli suomalaiselle, että he vaihtaisivat työtä. Suomalainen pyytäisi kaloja Eerikille ja Eerik toimittaisi hänen isänsä hautaan, ja siihen suomalainen suostui. Eerik lähti viemään ruumista hautausmaahan ja suomalainen lähti kalaisalle lammelle.
Eerik oli tyytyväinen, kun sai kantamuksensa kaloja, ja suomalainen tyytyväinen, kun oli päässyt kirkolle kulkemasta ja kaikista puuhista papin, lukkarin ja haudankaivajan kanssa. Kumpikin oli tyytyväinen työn-vaihtoonsa.
YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA
1. MATKALLE LÄHTÖ.
Tuimana talvi-iltana vuonna 1597 kulki Konneveden rannalla ihmisjoukko länttä kohti.
Joukon etunenässä hiihti kaksi puolikasvuista, noin viisi- tai kuusitoistavuotiasta poikaa; molemmat olivat rotevia ikäisekseen, toisella oli aseena oivallinen jousi, toisella kirves ja keihäs.
Hämärä oli tulossa, pilvinen taivas ennusti pyryilmaa. Pitempi ja hoikempi nuorukainen taukosi hiihtämästä ja virkkoi kumppanilleen: "Odotetaanpa enoa ja muita, sillä nyt on aika ajatella nuotiota, ennen kuin tulee pimeämpi". Näin sanoessaan hän ravisti pakkasen kuuran pitkästä hartioille riippuvasta mustasta tukastaan.
"Älä huoli, Pekka Huuskoinen, kylläpähän isä huutaa, kun näkee ajan sopivaksi, ja arvelen, että hän aikoo päästä järven pohjoisrannalle, ennen kuin sanoo mitään; mennään vain eteenpäin; pian se on tuli tehty, ja tänään on sen verran nähty vaivaa, että nyt nukkuu tulettakin."
Jälkimmäisessä joukossa oli kaksi miestä, jotka vetivät raskaasti kuormattua kelkkaa, jonka päällä istui kaksi pientä poikaa. Kelkan jäljessä tuli vaimo, jolla oli selässään pikku tyttö. Kaikki tekivät matkaa hiihtämällä ja vaelsivat äänettöminä eteenpäin.