Jonkin ajan kuluttua päästi toinen mies kimeän vihellyksen, joka kaikui terävänä talvi-ilmassa, ja sen kuullessaan edellä hiihtävät pojat seisahtuivat.
Pian matkamiehet olivat yhdyttäneet edellä hiihtäneet. Mies seisahtui ja käski poikien vetää kelkkaa. Hän tahtoi mennä edeltä katsomaan yöpymispaikkaa. "Heikki, ota Antin kirves", virkkoi hän ottaen kelkasta toisen, ja "lähdetään nyt. Tarttukaa kiinni, pojat! Kyllä Mattu teitä auttaa, kun väsytte."
Puhuja oli Yrjänä Kailanen, suomalainen talonpoika, joka oli nuijasodan aikana menettänyt uudistalonsa ja oli nyt perheineen tekemässä muuttoa Ruotsiin.
Hänen mukanaan oli hänen sukulaisensa Heikki Närkkiläinen, ja kumpikin oli päättänyt hankkia itselleen kodin Wermlannissa, jossa Kaarle-herttua oli luvannut suomalaisille suojeluksensa. Joulun aikaan he olivat lähteneet kotipaikoiltaan Savosta mennäkseen Merenkurkun kautta jään yli Ruotsin puolelle.
Kailasella oli mukanaan vaimonsa Mattu (Matleena), poikansa Antti ja tämän kolme pientä sisarusta.
Mikkelistä he olivat tuoneet Matun sisarenpojan, viisitoistavuotiaan Pekan, joka nuijasodassa oli seurannut isäänsä. Pekalta oli aikaisin kuollut äiti. Samaan aikaan hän oli isänsä kanssa joutunut kodittomaksi, ja he olivat sitten kuljeksineet sinne tänne. Isä oli kaatunut verisessä tappelussa Mikkelin luona. Pekan oli silloin ottanut hoiviinsa hyväntahtoinen, mutta köyhä Mikkelin pappi, jonka luona hän sai oppia ruotsia sekä lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt hänen sukulaisensa olivat hänet ottaneet mukaansa matkalleen Ruotsin rauhallisiin ja turvallisempiin metsäseutuihin.
Pian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja Heikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa kelkkaa.
Matkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan suksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni pimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja pian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta. Sen kuultuaan Antti taukosi vetämästä ja sanoi: "Tulkaa te vain, ei täällä pelkoa ole! Minulla on hyvät nuolet, ja sudennahkapeite olisi hyvä saada pikkupojille; eikä tuo liiaksi lisäisi kuormaa."
"Ole vaiti, Antti!" virkkoi äiti. "Älä toivota meille onnettomuutta, voi se tulla muutenkin; riennetään nyt vain, että tavoitamme miehet".
Kappaleen matkaa kuljettuaan he kuulivat hongan ryskyen kaatuvan ja pian sen jälkeen reippaita kirveen iskuja. Pian heille huudettiin, että heidän piti seisahtua ja jättää kelkka rantaan ja tulla metsään auttamaan yöpymispaikkaa kuntoon.