Metsästysretken onnistuminen herätti yöpaikalle jääneissäkin mitä vilkkainta iloa. Kaikki olivat hyvillään, ja Heikki riensi noutamaan, mitä metsämiehet eivät olleet jaksaneet tuoda hirvenvasikan lihoista.
Sinä iltana sai jokainen syödä kylläkseen ja enemmänkin, ja lapset saivat maata tiheäkarvaisella hirventaljalla.
Tyytyväisyys oli yleinen, ja Mattu kehuskeli poikain reippautta. Heidän avullaan he pian pääsisivät hyviin varoihin tuolla vieraassa maassa, jossa vallitsi rauha, jossa maanlaatu oli hedelmällistä ja metsissä vilisi otuksia.
"Täti, onko siellä paljon karhujakin?" kysyi Pekka innostuneena. — "Kuuluuhan niitäkin olevan, mutta ne ovat vaarallisia." — "Ohoh!" arveli Pekka; "jahka Antti ja minä saamme pyssyt, niin saattepa nähdä." — "Niin, kunhan kykenette sellaiset itsellenne hankkimaan, mutta siihen kyllä taitaa kulua aikaa", tuumiskeli Mattu. — "Älkäähän huoliko", virkahti Antti, joka oli Pekkaa vuotta vanhempi, vaikka tätä lyhyempi, "me teemme itse pyssyt itsellemme, kun aika joutuu."
Näin juteltiin edelleen, ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Seuraavana aamuna lähdettiin eteenpäin. Lumi oli nyt pakkautunut tiiviiksi, niin että oli helpompi kulkea, ja joulun aikana olivat maastamuuttajat saapuneet Lapuan tienoille. He rohkenivat asettua autioon taloon ja oleskelivat siellä jonkun aikaa korjaillen tavaroitaan ja valmistelivat joitakin puukapineita, kauhoja, lusikoita ym. toivoen saavansa ne myydyksi asutuilla seuduilla merenrannikolle matkatessaan.
Kauniina, kirkkaana talvipäivänä tapaamme matkalaiset Isonkyrön tienoilla. Nyt he hiihtivät hyvää tietä ja tunsivat itsensä onnellisiksi, kun matkanteko oli niin helppoa, ja ihmettelivät laajoja viljeltyjä maita. Siellä täällä tuli ihmisiä vastaan, ja nämä ihmisseuraan tottumattomat metsäläiset töllistelivät näitä ihmeissään. Pitkän matkan päässä he näkivät suuren joukon hevosmiehiä tulevan heitä vastaan. He seisahtuivat sen vuoksi epätietoisina, pitikö heidän paeta, mutta arvelivat viimein, ettei siitä olisi hyötyä, sillä jos tulijat tahtoivat tehdä heille jotakin pahaa, nämä hevosineen heidät pian kuitenkin saavuttaisivat. He vetivät kelkkansa tien sivuun odottaen levottomina mitä tapahtuisi. Etumaisessa reessä istuvat ajoivat ohitse, samoin näitä seuraavat kuusi tai kahdeksan ratsumiestä, ja maastamuuttajamme jo olivat rauhallisemmalla mielellä, kun jäljestä tuleva reki seisahtui ja ajaja kysyi, mistä te tulivat. — "Idästä päin", vastasivat he. — "Mihin olette matkalla?" — "Lännemmäksi, työansiota etsimään." — "Vai niin! No joutuin tänne, te pojat; te saatte työtä." — "Emme huoli", vastasi Pekka rohkeasti. — "Mutta minä tahdon teidät mukaani hoitamaan joutilaita hevosia, jotka tässä tulevat. Joutuin rekeen nyt! Ensi syöttöpaikassa saatte tarkemmat tiedot." — "Emme tahdo teidän mukaanne." — "Vai ette tahdo!" tiuskasi mies, nousten seisomaan ja tarttuen Pekan niskasta viskasi hänet rekeen kumppaninsa luo. "Pidä kiinni tuota!" huusi hän, samassa siepaten Antinkin kiinni, raahasi hänetkin rekeen, hyppäsi itse siihen ja ajoi kiireesti pois.
Nyt viimeinkin kohosi Yrjänän pyssy poskelle, mutta Mattu painoi sen alas. "Älä Jumalan nimessä ammu, Yrjänä; silloin olemme kaikki hukassa. Kyllä Jumala pojista murheen pitää ja Hänen avullaan heidät vielä tapaamme. Pysykää hiljaa, kunnes koko joukko on mennyt ohi!" Nyt tuli joukko irtonaisia hevosia ja niiden jäljessä muutamia ratsumiehiä, jotka pitivät vaarin, ettei yksikään hevonen saanut joukosta erota.
Kun koko joukko oli ehtinyt ohi, päästivät molemmat suomalaiset voimattomassa kiukussaan raivoisan huudon sadatellen rosvoa, joka oli ryöstänyt heidän poikansa. Mihin nyt pojat joutuivat? Mattu väänteli käsiään ja hänen kyyneleensä vuotivat viljanaan; hän ei voinut tehdä mitään poikien pelastukseksi.
Asiasta neuvoteltiin ja sitten sovittiin, että viivyttäisiin muutamia päiviä tällä paikkakunnalla siltä varalta, että pojat ehkä olisivat päässeet karkaamaan.