Aika kului, mutta poikia ei kuulunut. Viimein täytyi lähteä jatkamaan matkaa länteen päin. Korsholmassa he vielä viipyivät niin kauan kuin uskalsivat jäiden vuoksi; mutta viimein pojat täytyi jättää oman onnensa nojaan; mitään muuta he eivät voineet tehdä kuin jättää terveisiä ja kehoittaa heitä pyrkimään Ruotsiin Malmivuoren tienoille.
2. ANTTI JA PEKKA MATKALLA RUOTSIIN.
Poikien matka etelään päin kävi nopeasti. Hevosia vaihdettiin ja ajettiin kiireesti. Jonkin tunnin kuluttua tultiin luvattuun syöttöpaikkaan ja pojille annettiin käsky auttaa ratsumiehiä hevosten syöttämisessä ja juottamisessa.
"Jos yritätte lähteä pakoon, teidät ammutaan; jos olette reippaita ja huolellisia, niin saatte ruokaa", sanoi mies, joka oli ottanut heidät kiinni, "ja jos nahjustelette ja itkette, niin saatte selkäänne; kuulkaa se nyt kerralla!" Ratsumiehille hän huusi: "Pitäkää poikia silmällä, ja lähettäkää heidät minun luokseni, kun hevoset on syötetty".
Niin tapahtui. Kun pojat tulivat päällikön majapaikkaan, he saivat ruokaa ja käskyn palvella ratsumiehiä, jotka asuivat samassa talossa. Antti, joka lähetettiin vettä hakemaan, arveli heti lähteä vanhempiensa jälkeen, mutta peräytyi pian huomatessaan, että monta ratsumiestä oli taloa vartioimassa. Heti kun pojat saattoivat jutella keskenään, puhelivat he karkaamisesta. Täällä se ei käynyt päinsä, mutta se oli selvä juttu, että se tapahtuisi heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.
Mutta sellaista tilaisuutta he saivat kauan odottaa, ja yhä kauemmas he joutuivat matkasuunnastaan. Kuljettiin aina vain etelään päin, ja nyt he saivat tietää, että hevoset oli vietävä Turkuun, jonne Stålarm keräsi sotaväkeä kuningas Sigismundille, Kaarle-herttuata vastaan, kuten arveltiin. Turkuun tultuaan he kuulivat, mikä siellä ei enää ollutkaan salaisuus, että suomalaiset joukot vietäisiin Ruotsin puolelle. Tämä tieto oli pojille mieleinen uutinen, ja he jättivät kaikki karkaamisyritykset sikseen. He toivoivat saavansa seurata mukana meren yli, ja kun he kerran olisivat päässeet Ruotsin puolelle, ei mikään estäisi heitä kulkemasta Malmivuoren tienoille, ehkäpä ehtisivät sinne jo ennen kuin heidän omaisensa.
Tästä ajatuksesta iloissaan he kokivat uutterasti täyttää kaikki, mitä heidän isäntänsä, ratsumiehet, antoivat heidän tehtäväkseen. Turussa nämä eivät näyttäneet paljoakaan piittaavan poikien vartioimisesta. Jos he nyt lähtisivät karkuun, se ei olisi suurikaan vahinko, kun matka kerran oli onnellisesti tehty; ja jonkin ajan kuluttua pojat saivat täydellisen vapauden, mutta kun ei heillä ollut muutakaan tehtävää, he edelleen hoitivat heille annettuja toimia.
Kuljetettavat hevoset jaettiin nyt kahteen osaan. Parhaat oli määrä viedä jään yli Ahvenanmaalle, jossa Akseli Kurki kokosi Ruotsiin lähetettävää sotaväkeä. Toinen osa väestä oli määrätty nuoren Eerik Hannunpojan, Prinkkalan herran, komentoon ja pojat seurasivat sitä.
Nuori Eerik-herra oli Sigismundin marskin Stålarmin lanko ja innokas kuninkaan puoluelainen; niin hän oli saanut komennettavakseen lipullisen ratsuväkeä.
Eerik-herra oli iloinen ja leikkisä mies ja piti suuresti seurustelusta ja iloisista tovereista. Senpä takia hänen kasvonsa synkistyivät ja mieli kävi alakuloiseksi kun hän sai käskyn majoittua monen penikulman päähän päämajasta yksinäiseen saareen, jossa oli vain muutamia taloja. Muutamia miehiä ja pojat sekä kaikki hevoset mukanaan hän otti haltuunsa tarkoitukseen määrätyn talonpoikaistalon. Kun vuodenaika sen salli, oli hevoset laskettava laitumelle, ja pojat pantiin niitä paimentamaan.