Tämä vastaväite tehosi Pekkaan. Hän otti pyssyn, katseli tuota kaunista uutta kivääriä ihailevin silmin, nojasi siihen ja sanoi: "Niin, tämä käsissäni voisin uskaltaa paljon. Se ei koskaan vie luotia väärään eikä petä laukaistessa. Voi, jos uskaltaisin sen ottaa!" — "Uskallat kyllä, sanon minä. Se on selvä asia. Eikä siitä sen pitempiä puheita! Nyt meidän pitää hankkia tuohta ja tehdä kontit, eihän meillä ole mitään, missä kantaisimme tavaroitamme. Tule nyt!"
Ihailemansa pyssy vielä käsissään Pekka seurasi päättäväistä toveriansa, ja pian he olivat kiskomassa tuohta. Päivä kului tässä puuhassa, ja kun he aamulla ryhtyivät konttien tekoon, virkkoi Antti: "Tuohia ei ole tarpeeksi, minä teen konttia sillä välin kuin sinä kiskot lisää. Tarvitsemme myöskin tuohivirsut, sillä nahkakengät meidän täytyy säästää talven varalle, ja raskaathan ne ovatkin pitää nyt lämpimällä."
Antin puhe todisti hyvää käytännöllistä ymmärrystä, ja kun Pekka heti huomasi toverinsa olevan oikeassa, hän lähti lisää tuohia hakemaan.
Kun tuohikontit olivat valmiit, ne sullottiin tavaroita täyteen. Kantamukset jaettiin tasan. Ainoa, mikä vielä oli tekemättä, oli Eerik-herran tavaralaatikon tallettaminen, ja siihenkin keksittiin keino. Pojat kaivoivat tammen juurelle kuopan ja sisustivat sen tunnettuun suomalaisten tapaan kuusenkuorilla ja peittivät sen tuohilla ja mullalla. Nyt tuli Pekan pyssyn ja metsästysvehkeiden vuoro. Sarvi sullottiin luoteja täyteen, pii pantiin kukkaroon, ja kaiken tämän ympärille käärittiin tuohta ja vitsaksia. Pyssy ja ampumavehkeet kätkettiin ontelon petäjän sisään, hyvän matkan päähän tammesta. Aukko tukittiin, ja lähimpään terveeseen puuhun hakattiin Yrjänä Kailasen puumerkki Y.
Nyt pojat olivat valmiit lähtemään pitkälle, epävarmalle matkalleen. Reippain mielin he ottivat kontit selkäänsä, pyssyt käteen, Rakki seurasi talutushihnassa, sitten eteenpäin! He olivat päättäneet kävellä valoisina viileinä kesäöinä ja pysytellä virran läheisyydessä niin kauan kuin se kulki länsi-itäsuuntaa. Sitten he aikoivat etsiä jonkin ruotsalaiskylän, joka olisi niin kaukana sisämaassa, etteivät sen asukkaat tietäisi mitään suomalaisten Ruotsiin tekemästä sotaretkestä. Hyvää tahtia matkamiehemme samosivat eteenpäin pyrkien mieluimmin kulkemaan harjujen selänteitä, missä heillä oli avara näköala ja luja maa jalkojen alla.
Viikkoa myöhemmin he olivat asettuneet yötiloille lahden rannalle tuon suuren joen varrelle, joka virtasi hitaasti ja tyynenä halki tasaisen, suuria metsiä kasvavan seudun. He olivat nähneet pitkän matkan päästä useita taloja, toisia taas sivuuttaneet läheltä. Nyt viime päivinä he eivät olleet nähneet ihmisistä jälkiäkään. He arvelivat olevansa turvassa ja päättivät levähtää, sillä tuohikontit olivat hanganneet selän nilelle ja olkapäitä särki.
Illallista syödessä virkkoi Pekka, joka oli ruoan valmistanut: "Nyt ei ole enää jauhon pölähtävää; täytyy hankkia jotakin syötävää. Jospa minulla vain olisi jousipyssyni, niin kyllä pian saisimme sorsia, sillä niitä täällä on paljon; mutta meidän pitää pyytää kaloja ja kuivata ne." Puhumatta sen enempää he riisuivat vaatteensa ja menivät jokeen hiekkamatalikolle ja rupesivat kumpikin omalla tavallaan kaivelemaan ja polskuttamaan. Hetken kuluttua he tapasivat lepopaikalla ja kysyivät yht'aikaa kumpikin: "Oletko saanut mitään?" — "Olen kyllä." — Pojat olivat näet pyydystäneet nahkiaisia, ja pian sen jälkeen he menivät ongelle. Ahvenia he saivat runsaasti. Ne halkaistiin selkäpuolelta, levitettiin ja niiden päälle pantiin suoloja, minkä jälkeen ne pantiin lämpimälle hiekalle kuivamaan. Näiden piti päteä yht'aikaa leiväksi ja särpimeksi.
Sitten loikoiltiin tulen ääressä pakinoiden, ja Pekka tuumi, etteivät he ole kaukana jäljessä Yrjänästä ja toisista, ehkäpä näiden edellä! Tätä ajatellessaan pojat rupesivat arvelemaan, pitikö heidän jouduttaa matkaansa Malmivuoren luo niin kiireesti kuin tähän asti. Mitä he tekisivät siellä, jolleivät vanhemmat olisi sinne ehtineet? Asia oli arveluttava, mutta pitihän matkaa jatkaa, jos mieli päästä kaikesta selville.
3. ENSIMMÄINEN SUURI METSÄSTYS.
Niin pojat kulkivat kulkemistaan, kun Rakki kerran alkoi levottomana kiskoa talutushihnasta. Oli selvää, että koira vainusi otusta; sen metsänkävijät varsin hyvin ymmärsivät. He antoivat koiran mennä vapaasti oman tahtonsa mukaan ja seurasivat sitä uskollisesti. Vähän matkaa kuljettuaan he tulivat suuren rahkasuon reunaan ja löysivät siellä kuolleen hirven, jonka peto oli raadellut. Suossa näkyvät jäljet ilmaisivat pahantekijän. Metsän elämään tottuneet pojat ymmärsivät oitis, että karhu oli edellisenä päivänä kaatanut hirven ja ettei se voi olla kaukana lujasti hirven lihaa syötyään. He menivät vähän matkan päähän haaskasta ja neuvottelivat, pitikö heidän laskea koira irti karhua etsimään ampuakseen tämän sitten, vai piiloutuisivatko he läheisyyteen ja odottaisivat karhua, kun se tulisi syömään loppuja tappamastaan hirvestä.