"Ohoh, vai on Pekkakin ampunut? No sitten on saaliimme vielä suurempi, sillä Eerik-herran pyssy ei koskaan petä. Kuoleman se ilmoittaa, kun se pamahtaa ja Pekka on sen perässä kiinni, olkaa siitä varma. Jospa edes olisin ehtinyt ampua karhuja! Mutta kyllä minä juoksin ja juoksivatpa karhutkin. Metsä oli tiheää. Ajatelkaas, jos meillä olisi vielä karhun ihraakin; olisipa se hauskaa, ja kun sitten vielä olisivat äiti ja isä ja Heikki täällä näillä metsämailla, jossa on näin runsaasti riistaa! Jahka he tulevat, niin saattepa nähdä sellaisia miehiä, jotka johonkin kelpaavat metsässä!" — "No, tartupas nyt kiinni, niin käännämme otuksemme vielä kerran ja saamme nahan irti! Oohoi, kas noin! Nosta nyt kirves ylös rintaluuta myöten ja iske vankasti, kas niin!"
Pari tuntia myöhemmin hirvi oli paloiteltu ja lihat ripustettu läheisten honkain oksille, nahka pingotettu parin yhteen taivutetun nuoren näreen väliin ja reippaat metsämiehemme matkalla Pekan luo.
He tapasivat tämän Mustanjoen rannalla nylkemässä kolmen tai neljän vuoden vanhaa naarashirveä. Poika näytti olevan hyvin iloissaan saalistaan ja ihastui vielä enemmän, kun kumppanit hänelle kertoivat oman metsästyksensä hyvän menestymisen. Kun Antti kertoi tavanneensa karhut, Pekka innostui suuresti ja olisi tahtonut samoin kuin Anttikin heti päästä niiden kimppuun, mutta kun Taneli oli ilmoittanut ajatuksensa tästä asiasta, hän antoi myöten, ja sitten autettiin yksissä neuvoin toistaan Pekankin hirveä paloiteltaessa ja lihoja oksiin ripustettaessa.
Niin oli päivä päättynyt. Metsämiehet olivat palanneet edelliselle yöpymispaikalleen, jossa taas ryhdyttiin sarvaankeittoa syömään niin halukkaasti kuin ainakin metsämiehet päivän paastottuaan.
"Syökää lujasti, pojat, sillä huomenna meillä on kova urakka." — "Mitä silloin teemme, Taneli? Totta kai lähdemme karhuja takaa ajamaan, sillä eihän meillä liene varsin kiire kantamaan kotiin hirvenlihoja."
"Emme tee huomenna kumpaakaan. Kuulkaapas nyt! Karhut meidän täytyy saada, mutta kuluttamatta aikaa takaa-ajoon, joka on epävarmaa. Huomenna rakennamme karhunpyydyksen, ja niiden päivien kuluessa, jolloin kannamme hirvenlihoja kotiin, toivon karhujen palaavan takaisin näille seuduille ja menevän pyydykseemme."
"Sepä hyvä tuuma", virkkoi Antti. "Tuleepa hauska nähdä karhut pyydyksessä, vai mitä, Pekka?" — "Hyvä vain, jos ne saamme, en aio niitä kuitenkaan laskea menemään. Hyvinhän meiltä onnistui karhunajo viime kerrallakin, eikä Rakki vähällä jätä ajoa kesken." — "Nukkukaa pois pojat nyt", sanoi Taneli; "hyvää yötä vain!"
5.
PEKAN SEIKKAILU KARHUNAJOSSA. MAJAVANPYYNTI.
Seuraavana päivänä suomalaiset puuhasivat karhunloukun teossa. Taneli oli valinnut paikan, missä kasvoi neljä nuorta kylliksi paksua puuta. Niiden läheisyyteen hän teki Antin kanssa paksuista pölkyistä nelikulmaisen loukun kannen. Sitä mukaa kuin pölkyt valmistuivat, Pekka kantoi ne puiden luo, jossa ne liitettiin toisiinsa, ja sillä välin hän väänsi maasta irti kiviä, jotka hän myös kantoi sinne. Kun kaikki pölkyt olivat valmiit ja kuljetettu paikoilleen, ne liitettiin toisiinsa ja kiristettiin yhteen nauloilla ja pienoilla, ja sitten nostettiin niiden päälle kiviä. Itse loukku kannatti kantta parin kyynärän korkeudella maasta, ja sinne vietiin tuota pikaa tehdyillä paareilla molempien hirvien sisälmykset, jotka vitsaksilla sidottiin pyydykseen kiinni. Kaikki jäljet hävitettiin, jottei mistään näkyisi, että paikalla oli ollut ihmisiä työssä, ja viimeksi peitettiin loukun kansi ja kivet havuilla.