Karhunpyydys oli valmis ja kaikki oli selvää, kun Taneli oli vielä ripustanut hirvenlihakimpaleen läheiseen puuhun. Sen hän pojille ilmoitti tekevänsä sitä varten, että karhut pitkän matkan päästä tuntisivat hajun ja se houkuttelisi ne loukun luo. "Saattepa nähdä, että ne ovat meillä muutaman päivän kuluttua." Sitten he ottivat kantamuksen hirvenlihaa ja palasivat kotiin. Ainoastaan tyttö oli kotona. Hän oli iloissaan miesten kotiintulosta, koska oli edellisenä päivänä nähnyt karhun, joka oli istuskellut halmeessa päivää paistattamassa. — "Se tietää, että meillä on lehmä", virkkoi Taneli, "ja nyt on se aika, jolloin karhu syö paljon. Pojat, meidän täytyy nostaa enemmän kiviä navetan katolle, sillä on mahdollista, että se kokee päästä sitä kautta lehmän viemään; uusia seiniä se ei kykene repimään."
Päätettiin, että Pekan piti jäädä kotiin siksi aikaa, kun toiset kantaisivat jäljellä olevat hirven lihat kotiin. Jos karhu tulisi, Pekan piti koettaa saada se ammutuksi. Pekka oli kyllä tähän tuumaan ihastunut, mutta eipä karhua kuulunutkaan sinä päivänä. Sen sijaan Liisu-eukko ja pikku poika palasivat kotiin. He olivat saaneet suoloja sekä rukiita ja lyijyä. Mutta Sundsjön ylpeä isäntä oli lähettänyt Tanelille sellaiset terveiset, että jos Taneli uskaltaa metsästää Rämmen-järvien länsipuolella, hän saa odottaa Pitkän Riston ja tämän poikien siellä käyntiä, mikä merkitsee kuolemaa ja hävitystä.[4]
Kun Liisu Tanelin kotiin tultua toimitti hänelle nämä terveiset, sanoi Taneli olevansa varma siitä, että Sundsjön suomalainen kyllä täyttäisi uhkauksensa. Pojille hän sanoi, että he metsästäessään kulkisivat niinkuin tähänkin asti itäisissä metsissä. Sillä puolen he kyllä mahdollisesti tapaisivat taalalaisia, jotka voisivat olla tukalia naapureita, mutta Sundsjön suomalainen olisi vielä tukalampi. Taalalaiset tyytyisivät siihen, että ottaisivat suomalaiselta hänen saaliinsa, mikäli siihen kykenisivät, mutta Sundsjön suomalainen riistäisi hengen.
Liisu oli varsin iloissaan miesten metsästyssaaliista, kehui poikia ja lupasi parsia ja korjata heidän vaatteitaan. Mutta nyt piti kaikkien olla avullisia lihan talteen laittamisessa, sen vuoksi se nyt hätimmiten suolattiin ja savustettiin sitten tuvassa.
Viikkoa myöhemmin metsämiehemme lähtivät uudelle retkelle. Ensin heidän piti käydä katsomassa karhunloukkua ja sitten tehdä majavanpyydyksiä. Liisu pyysi, etteivät he viipyisi varsin kauan, mutta siihen ei Taneli vastannut mitään. Miehet lähtivät nyt karhunloukulle päin. Sen läheisyydessä he näkivät hirvien jälkiä, ja sillä välin kuin Taneli ja Antti tarkastelivat niitä, kulki Pekka eteenpäin. Tultuaan pyydyksen lähelle hän kuuli siellä jotakin liikkuvan. Pian hän huomasi, että loukku oli lauennut ja karhunpenikka jäänyt kiinni toisesta takakäpälästään, jota se kiskoi ja reuhtoi irti. Heti Pekka ampui, ja pentu kuoli; mutta samassa hän kuuli kovan karjahduksen ja tuossa tuokiossa syöksyi naaraskarhu pitkin loikkauksin suoraan hänen päällensä ja paiskasi hänet kumoon. Hän tunsi, miten karhun hampaat painuivat hänen vasempaan käsivarteensa ja sen jälkeen reiteen. Samalla hän kuuli kaksi pyssynpamausta ja Rakin haukkuvan ja tunsi heti samassa hirveän painon päällään. Sitten hän ei tiennyt mitään, kunnes huomasi makaavansa varvuilla katetuilla paareilla ja Antti kyynelet silmissä seisoi kumartuneena hänen puoleensa. "Pysy hiljaa, Pekka", virkkoi hän, "karhu puri sinua, ja sinusta on vuotanut paljon verta. Pysyttele nyt vain hiljaa, sanon minä! Kaikki karhut on tapettu, Jumalan kiitos! Ei meitä uhkaa mikään vaara. Makaa nyt vain alallasi, sanon vieläkin", ja märillä sammalilla hän pyyhki Pekan kasvoja ja päätä, josta vuoti vähän verta. "Kuinka laitasi nyt on?" — "En tiedä, tuntuu niin kummalliselta; käteeni koskee kipeästi." — "Älä siitä huoli, kyllä se pian paranee. Kyllä me vielä vastakin käymme karhujen kimppuun. Hoi, Taneli! Pekka on herännyt; tulkaa tänne."
Taneli tuli heti heidän luokseen. "Kuinka sinun laitasi nyt on, Pekka? Onko sinun vilu?" — "On! Antakaa juotavaa." — "Antti, siirrä hänet lähemmäksi tulta." Niin he ottivat paarit ja kantoivat ne leimuavan nuotion ääreen, ja hiljaa, varovaisesti siirrettiin Pekka havusista tehdylle vuoteelle, joka oli peitetty karhunnahalla. "Pysy nyt hiljaa!" virkkoi Taneli, ja Antti ojensi Pekalle tuohilipin, joka oli vettä täynnä. Pian Pekka taas nukkui, toverien ja Rakin häntä uskollisesti vartioidessa.
Kun Taneli ja Antti myöhemmin illalla lihapata välillään istuivat syöden kumpikin karhunlihan kappaletta, virkkoi Taneli: "Olipa paha, kun Pekka erkani meidän seurastamme. Jos olisimme olleet kaikki yhdessä, ei olisi varmaankaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta naaraskarhu oli kiukkuinen; se oli varmaankin kuullut penikkansa kiljuvan ja riensi sitä auttamaan heti kun Pekka ampui, ja silloin se näki hänet. Olipa onni, että saimme sen tapetuksi, muuten olisi Pekan käynyt pahasti; mutta kyllä hän nyt sentään pian paranee. Minä menen nyt tänä yönä kotiin, huomenna varhain olen täällä taas ja tuon Liisun mukanani; hän osaa hyvin hoitaa haavoja. Hoida hyvin Pekkaa; hyvästi nyt!"
Sinä yönä ei Antti saanut ollenkaan rauhaa. Välistä Pekka valitteli, mutta ei herännyt unestaan; kerran vain hän pyysi vettä ja nukkui sen jälkeen.
Auringonsäteet tunkeutuivat satavuotisten kuusten oksien välitse, joiden suojaan metsämiehet olivat virittäneet nuotionsa; ilma lämpeni ja hyttyset tanssivat nukkuvan Pekan ympärillä. Antti oli rauhallisempi, sillä hänen ystävänsä ei enää vaikeroinut, vaan nukkui hiljaa. Itse hän oli uuvuksissa ja vaipumaisillaan unen valtaan, mutta silloin kuului viidakosta rapinaa, puiden oksia taivutettiin syrjään, ja siinä nyt seisoivat Taneli ja Liisu. Virtanaan valui hiki kumpaisenkin kasvoilta. Liisun silmät etsivät Pekkaa, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat heti. "Älä ole levoton, Antti, ei tässä ole hätääkään", virkkoi Liisu iloisesti. "Tässä on kivunvoidetta! Maitoa tässä", sanoi hän ja näytti tuohista astiaa; "rohtoa tässä", ja otti esille kuusen pihkasta ja hirvenrasvasta tehtyä taikinan tapaista sekoitusta. Sillä laastarilla kyllä kävi paikkaaminen suomalaisen ihoa, nauroi Liisu. "Pois kaikki levottomuus! Antaa pojan nukkua rauhassa, ja nyt pata tulelle, sillä olemme tänne juosseet kilpaa syömättä einettäkään."
Olipa Jumalan viljaa eiliseltä tarpeeksi asti padassa ja raikasta vettä läheisessä purossa. Sellaiset päivät ovat suomalaiselle makeanleivän päiviä. Ja mieliala olikin mitä hilpein, kun miehet Liisun avulla virittivät karhunloukun uudelleen. He pakinoivat hilpeästi toivoen, että jokin karhu entisten lisäksi joutuisi pyydykseen ennenkuin rupeaisi talvilevolle.