Ja olipa syytäkin iloita köyhien metsämiesten, sillä ilveksennahat olivat kallisarvoisia. Päivä oli loppumaisillaan, nyt piti katsoa sopiva yöpymispaikka. Sellaisten tottuneiden metsämiesten kuin nämä suomalaiset ei tarvinnut sellaista kauan etsiä, sillä lähimmästä notkosta he löysivät vettä ja kuivan hongan, eivätkä he sen enempää kaivanneetkaan. Nuotiovalkean tasaisen lämpimän ääressä, tuoksuvalla havuvuoteella he saivat suloisen levon päivän vaivoista.
Ennen kuin harmaa talvipäivä oli valjennut, metsästäjät olivat jo nylkeneet ilveksen ja keittäneet suurimman osan niiden lihoista, sillä metsäsuomalaiset eivät suinkaan inhonneet ilveksen lihaa. Että ilves on hyvin samanlainen kuin tavallinen kotikissa ja elää yksinomaan eläinkunnasta pyydystetystä saaliista, sitä ei suomalainen ajattele.
7. NÄÄDÄNPYYNTI.
Päivän valjettua metsästäjät yhä edelleen etsivät metsänriistaa, ja kun he löysivät näädän jälkiä, niin he päättivät ajaa niitä takaa. Parin tunnin kuluttua he huomasivat jäljistä, etteivät otukset voineet olla kaukana, minkä vuoksi koira laskettiin jälkiä juoksemaan; mutta se palasi hetken kuluttua takaisin löytämättä näätiä.
Metsästäjien täytyi itsensä koettaa löytää otukset, ja he huomasivat vähän ajan päästä, että näädät olivat kiivenneet kuivaan honkaan, jonka latvassa näkyi olevan siksi iso reikä, että näätä mahtui siitä pujahtamaan. "Pidäpäs Pekka varasi", sanoi Taneli, "ja tähtää tuohon reikään; jos näätä pistää ulos päänsä, niin ammu nopeasti." Samalla hän otti kirveen ja kolahdutti kovasti puuhun muutaman kerran, ja näätä pilkistikin kolosta, mutta veti päänsä yhtä sukkelaan takaisin.
Se oli Pekalle liian sukkela temppu: hän ei ehtinyt ampua, vaan seisoi nolona. "Nyt sinä Pekka olit liian hidas", virkkoi Taneli, ja Anttikin nauroi makeasti. "Koetetaanpas vielä kerran." Pekka oli vähän nyreissään ja käski Antin ampua vuorostaan. No mikäs siinä. "Kolahduttakaa nyt puun kylkeen, Taneli!" pyysi Antti ja ensi iskulla oli näädän pää taas näkyvissä, mutta vetäyisi nytkin yhtä nopeasti takaisin, eikä Anttikaan ehtinyt ampua, vaan seisoi siinä naama yhtä nolona kuin Pekalla äsken. Nytkös naurettiin hetkinen, ja Taneli arveli, että olisi paras molempien tähdätä yht'aikaa koloon ja laukaista pyssynsä heti kun näätä tulisi näkyviin.
No nyt pojat kyllä pitäisivät varansa. Taneli lyödä kolisutti puun kylkeä, mutta eipä tullutkaan näätää näkyviin. Elukat aavistivat vaaran ja pysyivät onton puun sisällä: hongan ontelossa ne luulivat olevansa turvassa.
Taneli, joka tunsi näätien tavat, alkoi hakata honkaa poikki ja käski poikia pitämään tarkasti varansa, jos näätä tulisi näkyviin. Muutaman kerran lyötyään hän huomasi, että honka oli juuresta asti laho, jolloin hän taukosi hakkaamasta ja sen sijaan otti esille tuluksistaan tulusraudan, piin ja taulaa. Kun tulusrauta sattui piihin, lenteli säkeniä ylt'ympäri, ja pian osoitti heikko savun käry taulan syttyneen tuleen. Nyt kasattiin koloon lahon hongan sisuksesta jauhon hienoista lahoa puuta ja sytytetty taula pantiin siihen, jolloin tuo lahopuun jauho syttyi ja paksu savu solui hongan sisään. Tanelikin tartti pyssyynsä, ja kaikki kolme metsämiestä tähystivät koloa, missä näädän pää oli näkynyt. Pian nousi siitäkin savutupru, ja kohta sen jälkeen tuli näätä esille, jolloin laukaus pamahti ja näätä putosi takaisin. "Joutuin nyt pojat, kirveet käteen! Honka täytyy saada kaadetuksi, ennen kuin tuli on ehtinyt kohota ylös asti ja kärventää näädän nahan pilalle." Pojat hakkasivat innokkaasti molemmin puolin puuta. Pian sen runko alkoi vavahdella; vielä muutamia iskuja, niin se kaatui maahan ryskyen ja paukkuen kuin satavuotisen jättiläisen sopii. "Syytäkää lunta hongan sisään ja koettakaa sammuttaa tuli", huusi Taneli juosten hongan runkoa pitkin ja tukkien entisen palokärjenreiän, josta näätä oli kurkistanut. "Kas niin", sanoi hän pojille, "tulkaa nyt tänne lakkia pitelemään! Nyt me ne saamme!" Kun Antti oli ottanut vahtiakseen reikää, Taneli ryömi maassa pitkänään lojuvan hongan runkoa myöten painaen korvansa puuhun kiinni ja kuunnellen. Pari kertaa muutettuaan paikkaa hän pysähtyi kuuntelemaan tarkemmin ja virkkoi sitten: "Tässä kuuluu vielä rapisevan; näätä on vielä hengissä, mutta pian se tukehtuu; hiljaa! No nyt siitä on tainnut henki lähteä; tuokaa tänne kirveet! Hakkaa sinä Pekka tuosta, minä hakkaan tästä!" Sitten metsä kajahteli reippaista kirveeniskuista, kunnes kumpikin hakkaaja oli saanut ison pykälän hongan kylkeen, "Kas niin, nyt puu halkaistaan!" Kirveet iskettiin puuhun kummallekin puolen pykälien väliin ja sitten väännettiin. Räiskis! Puusta lohkesi suuri sälö ja hongan kylkeen avautui ammottava reikä. Siinä olivat molemmat näädät vieretysten savuun tukehtuneina. "Hei!" huudahti Taneli, "tänään pojat olemme ansainneet melkoisen hyvän päiväpalkan. Käytetään nyt tulta nuotiona ja syödään päivällinen."
Levätessään matkamiehet päättivät, etteivät onnistuneesta pyynnistä innostuneina muutamaan päivään välitä muista otuksista kuin näädistä. Niiden turkista sai hyvät rahat, pyynti ei ollut sanottavan raskasta ja nahat olivat helpot kantaa mukana. He päättivät sen vuoksi asettua joksikin aikaa tälle seudulle, jossa nyt parhaillaan olivat, jättää ison tavarakonttinsa siihen paikkaan ja lähteä kukin eri haaralle jälkiä etsimään, sillä tähän vuodenaikaan, niin Taneli selitti, eivät näädät kulkeneet laajalti, vaan oleskelivat viikkokaudet samoilla seuduin, missä ne oli nähty talven alusta.
Hilpeällä mielellä ja iloisin toivein metsämiehet erosivat taas yhtyäksensä yhteen pimeän tullessa. Kun Rakki sai vallan seurata, ketä tahtoi, se lyöttäytyi aina Pekan mukaan, ja kun Pokka saapui yönuotiolle vähän myöhemmin kuin toiset, hänellä oli näätä, jonka hän oli kaivannut esiin kolostaan kannon juurelta ja koira purrut hengiltä. Toisetkin olivat löytäneet näädänjälkiä, Taneli yhdyttänyt hirviparven jäljet. Miehet olivat kuitenkin päättäneet pyydystää ainoastaan näätiä.