Tulipa sitten se tärkeä päivä, jolloin vanha, nyt kuivanut rasi oli poltettava. Kulovalkean irtipääsemisen vaara oli tarjona, mutta kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja sitten kuivat puut iltapäivällä sytytettiin, koska kesäyöt tässä osassa maata tavallisesti ovat tyynet. Kuivat oksat ratisivat ja paukkuivat, liekki leimusi korkealle ja savu tuprusi pilviin; tulen vartijoina häärivät Yrjänä, Heikki ja Mattu, kullakin aseena katkaistu nuori näre, jonka rungosta oli alapäästä karsittu oksat pois, mutta yläpäästä jätetty karsimatta pitkäksi luudaksi. Tämä oli ainoana aseena heidän tulta vastaan sotiessaan. Ja se kyllä riittikin, sillä niin kauan kuin oli tyyntä, nousivat tulikipinät suoraan ylös ja putosivat suoraan alas. Jos kipinöitä putosi viistoon tai ulkopuolelle palon piirin sytyttäen siellä valkean, oli joku vartijoista heti paikalla ja hutki havuluudalla tulta, niin että se sammui. Polkemalla sammutettiin mitä havuluudalla ei saatu tukehtumaan. Se oli vaivalloista työtä. Kyllä olivatkin suomalaiset väsyksissä, kun aurinko nousi ja kaski oli palanut suurimmaksi osaksi. Lepoa ei kuitenkaan ollut ajatteleminen, sillä nyt oli kekäleet koottava sellaisille paikoille, mitkä eivät olleet tarpeeksi palaneet, ja sitten piti vielä sammuttaa, missä maa oli palanut liiaksi. Sellaisille paikoille piti kantaa vettä. Kun aurinko laskeusi vuorten taakse, oli jo päästy voitolle; kaski oli poltettu. Ankarassa työssä oli raadettu neljäkolmatta tuntia; nyt saatiin vähän levähtää, mutta vieläkin täytyi pysytellä valveilla. Tuli kiilui ja kyti vielä, siellä täällä se leimahti ilmiliekkiin. Lepoa ei käynyt ajatteleminen ennenkuin savu oli herennyt tarkkaan nousemasta, ja tämä tapahtui vasta sitten, kun aamukaste kostutti maan, silloin vasta saatiin lepuuttaa väsyneitä jäseniä.
Sitten alkoi maan hät'hätäinen tasoitustyö ja palon siementäminen. Sitten piti hankkia rehuja kolmelle vuohelle, sen jälkeen alkoi varsinainen muokkaus, jota seurasi syyskalastus, satimien ja pyydysten virittäminen ja metsästys. Ja näin kului neljä vuotta. Kaikesta uutteruudestaan huolimatta uudisasukkaat saivat varsin niukan palkan vaivoistaan. Ankarassa ilmanalassa viljantulo oli varsin niukkaa. Oikeastaan ei saatu säästöä muusta kuin metsästyksestä, se teki uudisasukasten toimeentulon mahdolliseksi. He eivät olleet missään yhteydessä muiden ihmisten kuin naapuriensa, Oren suomalaisten, kanssa. Ketään ei ollut vielä käynyt heidän tuvassaan, eikä Mattu ollut vuosiin kertaakaan käynyt viljahalmetta ulompana. Alituisena keskustelunaiheena oli talvipuhteilla, minne pojat olivat joutuneet. Viimein Matun levottomuus yltyi aivan ilmeiseksi. Yrjänä ja Heikki päättivät lähteä sen vuoksi heitä tiedustelemaan, jahka tulisi sovelias suksikeli. Heikki aikoi mennä meren yli Korsholmaan poikia etsimään. Kun Mattu sai siitä tiedon, hän tuli hyvin iloiseksi ja hänen alakuloista mieltänsä huojensi toivo, että Heikin tiedustelumatka onnistuisi.
Heikin poissa ollessa Yrjänä samoili yksin metsässä. Hän huomasi hirvien vähentyneen halmeen läheisyydessä, joten niitä täytyi nyt etsiä pitemmän matkan päästä. Sitten hän löysi parven kauempana lounaassa päin. Sitä hän ajoi takaa kerran aamupäivän; suksikeli oli erittäin hyvä, mutta hanki kova, niin että se paikoin kannatti hirviä. Vasta myöhään illalla hän tavoitti yhden hirven, joka oli uupunut. Pysyäkseen paremmin otuksen kintereillä Yrjänä oli heittänyt pois eväskonttinsa ja pyssyn, hän pisti hirven kuoliaaksi keihäällään. Hänen par'aikaa nylkiessään hirveä karkasi hänen kimppuunsa aavistamatta kolme muuta metsämiestä, ja ennen kuin hän ehti ajatellakaan asettua vastarintaan, he olivat ottaneet hänet kiinni ja haukkumasanoja syytäen pieksäneet häntä pieksämistään, kunnes hän meni melkein tainnoksiin. Sitten he käskivät hänen lähteä pois koko paikkakunnalta, muussa tapauksessa hän pääsisi hengestään. He olivat kerran ennenkin jo tavanneet hänet; jos se tapahtuisi vielä kolmannen kerran, he eivät aikoneet kärsiä, että suomalaisia oli metsästämässä heidän maillansa. Vaivalloisesti Yrjänä raahautui kotiin, jossa kului viikkokausia hänen parantaessaan haavojaan ja kootessaan voimiaan. Tämä tapaus teki Yrjänän levottomaksi. Hän pelkäsi, että ruotsalaisilla talonpojilla oli paha mielessä. Hän päätti kumminkin metsästysretkillään varoa kulkemasta lounaaseen päin ja pysytellä pohjois-kulmilla, sillä sikäli kuin hän tiesi oli metsäseutu sillä suunnalla asumatonta.
Heikki palasi vasta kun lumet olivat metsissä vähentyneet. Tosin hänellä ei ollut poikia mukanaan, mutta hän oli tavannut useita merimiehiä, jotka tiesivät heidän olleen mukana Stålarmin Ruotsiin tekemällä sotaretkellä ja yksi merimiehistä tiesi kertoa, etteivät pojat olleet mukana paluumatkalla. He olivat varmaankin nousseet maalle Ruotsin puolella. Tieto, että pojat olivat onnellisesti tulleet meren yli, lohdutti vanhempia, ja sitten sovittiin niin, että niin pian kuin mahdollista toinen miehistä lähtisi Malmivuoren tienoille heitä tiedustelemaan. Toivottiin sieltä saatavan johtolankaa tiedustelujen jatkamiseksi. Kun Heikki sai kuulla, mitä Yrjänälle oli tapahtunut, hän vimmastui. Talonpojille olisi maksettava samalla mitalla, ja jos tilaisuutta tahdottiin etsiä, niin kyllä sellainen ilmestyisi ensi metsästysaikana; eikä Yrjänäkään ollut siihen ihan vastahakoinen, vaikka Mattu varoitteli.
Niillä muutamilla metsästysretkillä, joita vielä tänä kevännä tehtiin, käytiin pohjoisessa päin, ja siellä miesten onnistui löytää iso majavayhteiskunta, josta he saivat pyydetyiksi kerrassaan kahdeksan kappaletta. Tämä oli aimo onni uudisasukkaille, ja seurauksena siitä oli, että Yrjänä teki matkan Helsinglantiin ja toi sieltä takaisin palatessaan mukanaan lehmän, ja hiehon. Sillä keinoin heidän toimeentulonsa tuli melkoista paremmaksi, vaikka rehun hankkiminen kyllä lisäsi miehille työtä. Mattu-eukko oli riemuissaan lähtiessään aamulla lehmineen ja vuohineen lasten kanssa laitumelle, ja päiväkaudet hän kuului toitottavan paimentorveansa.
Näin eleltiin aikoja, kunnes miehet alkoivat hankkia rehua tulevan talven varaksi. Varustauduttiin kokoamaan sitä kaukaisen järven rantamilta, jossa kasvoi runsaasti heinää. Sinne lähti koko perhe ja karja.
Oli oltu muutamia päiviä heinänteossa. Miehet olivat kerran aamulla lautalla nostamassa järveen laskemiaan koukkuja, kun näkivät nousevan savua siltä ilmansuunnalta, missä heidän kotinsa oli. Tuo teki mielen levottomaksi; soudettiin maihin ja sanottiin Matulle, mitä oli nähty. Elukat ajettiin yhteen; tavarat pantiin kokoon ja lähdettiin kotimatkalle. Heikki ei malttanut kävellä niin hitaasti kuin toiset, joita karja esti nopeaan kulkemasta, vaan otti Yrjänän pyssyn ja lähti juoksemaan, minkä jaksoi.
15. HYÖKKÄYS JA ILKITYÖ.
Kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä enemmän tuntui palaneen käryä, ja kulkua joudutettiin yhä. Kun oli tultu lähelle kotia käski Yrjänä Matun seisahtua; hän aikoi mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Pian hän palasi takaisin kasvot kalpeina ja vapisten. "Tulkaa!" sanoi hän, ja sitten kaikki menivät perille.
Ei ollut enää tupaa, ei ruista korjattavana: kaikki oli poltettu. Tuvan seinistä oli jäljellä vain muutamia loimuavia kekäleitä, ja tulenliekki nuoleksi vielä viimeisiä rukiinorsia halmeessa. He näkivät ja tunsivat, että nyt oltiin kodittomina ja koko vuodentulo oli hävitetty. Mattu väänteli käsiään, Yrjänä vapisi hillitystä vihasta. "Katso", sanoi hän, "tuossa ne konnat ovat pilkkoneet sytykkeitä polttaakseen köyhän suomalaisraukan viljahalmeen! Jumala meitä auttakoon! Mattu, aja elukat metsään. Ota lapset mukaan; minä katson, ovatko murhapolttajat läheisyydessä."