Tämä onnistuikin seuraavana päivänä, jolloin suomalaiset kutsuttiin portaitten luo, josta herttuan kirjuri Eerik Yrjönpoika kuunteli heidän asiaansa. Kirjuri oli sama mies, jonka kanssa Yrjänä oli puhellut edellisenä päivänä. Kun tuli Yrjänän vuoro tulla esiin, hän käski tämän tuoda esiin kelkkansa ja näyttää nahat, jotta ne tarkastettaisiin ja arvioitaisiin. Tätä tehtäessä tuli herttua sattumalta ulos. Hän kysyi, kuka nahkojen omistaja oli, ja kun Eerik Yrjänänpoika oli sen selittänyt, herttua kyseli Yrjänältä, kuinka tämä oli nahat saanut, mihin hän oli asettunut asumaan ja montako henkeä hänen joukkoonsa kuului. Vastattuaan näihin kysymyksiin Yrjänä pyysi "rakennusseteliä".
"Sellaisen kyllä saat, mutta mieluummin olisin suonut sinun asettuvan
Vermlantiin, jossa sinun olisi ollut parempi olla."
Eerik Yrjönpojalle hän sanoi: "Kun annat maksun nahoista, niin anna tuolle suomalaisukolle pari kirvestä kaupanpäälliseksi". Kääntyen Yrjänän puoleen herttua sanoi: "Käytä nyt vain niitä kelpo tavalla ja pidä huolta siitä, ettet laske kulovalkeaa metsään kaskea polttaessasi, sillä jos sen teet, joudut minun kanssani tekemisiin."
Seuraavana yönä tapaamme Yrjänän metsässä nuotion ääressä monen penikulman päässä Kungsöristä. Hän oli saanut asiansa toimitetuksi ja tunsi itsensä sanomattoman tyytyväiseksi. Nyt ei hänen tarvinnut muuta kuin Kopparbergissä näyttää rakennussetelinsä saadakseen sitten rauhassa ajatella tulevaisuutta. Tosin hän vähän pelkäsi voutia, mutta kun hän oli puhunut itse herttuan kanssa, niin kylläkai hän Falunissakin saisi asiansa hyvin käymään. Siitä hän ei välittänyt, että hänen matkansa sen johdosta venyi vähän pitemmäksi. Kopparbergistä hän kaikissa tapauksissa aikoi hankkia vähän siemenrukiita ja mitä muuta saattoi saada. Hyvillä mielin ja iloisin toivein hän nukkui, jatkaakseen taas matkaansa kotiinpäin aamun koitteessa.
14. SUOMALAISMÖKKI OREN METSÄSSÄ.
Tuossa vielä nimettömässä suomalaismökissä Oren metsässä kului aika hitaasti, kun ei ollut työtä tehtävänä. Mattu kyllä puuhasi lasten kanssa ja mitä muuta osasi, mutta hänellä ei ollut tarpeita ryhtyäkseen vakinaiseen työhön. Siksipä hän pitkästyikin odotellessaan Yrjänän kotiintuloa ja toivoi edes vähän pellavia kehrätäkseen. Aika kului kumminkin. Huhtikuun aurinko kävi yhä lämpimämmäksi, päivät venyivät pitemmiksi ja keskipäivällä suli lumi katolta. Heikki oli ensin kaiket päivät metsässä ampumassa ja pyydystämässä otuksia, mutta hänellä ei ollut sanottavaa onnea, niin että hän oli muutamia päiviä pysynyt kotosalla.
Niinpä sitten kerran koko perhe istui tuvan edustalla uunin lämmitessä. Silloin kuului kahahdus ja heti samassa oli Yrjänä iloisena ja hiestyneenä heidän joukossaan. Sekä vanhojen että nuorten ilo nousi ylimmilleen. Ei se ollut isoäänistä, meluavaa iloa, sillä metsäseutujen suomalainen oli aina vaitelias ja vähäpuheinen, ja vaikka hän oikeastaan olikin utelias, niin kului pitkä aika, ennenkuin hän rupesi mitään kyselemään. Niinpä nytkin. Lykättiin vain ja nosteltiin kelkkaa; se huomattiin painavaksi ja ihmeteltiin, kuinka Yrjänä oli jaksanut vetää sen kotiin.
"Minun on täytynyt kulkea öisin, kun hanki kantoi. Eihän tuo kumminkaan ollut kovin raskas, mutta hyvilläni sentään olen, kun olen saanut sen tänne kotiin. Katsotaanpa nyt, mitä siinä on. Kas tässä, Heikki, on sinulle", ja samalla hän antoi tälle oivallisen, hyvin taotun kirveen; "sen saat esivallalta ja samalla terveiset, että käyttäisit sitä voimallisesti, ja tässä on minulla toinen samalta mieheltä. Ja tässä, Mattu, on sinulle", ja hän anoi vaimolleen pellavavihkon. "Ei se ole kotoisin kauempaa kuin Oresta, jossa sen sain helsinglantilaiselta kaupustelijalta viidestä metsoparista, jotka sinne viemme ensi joulun aikaan, ja tässä on vielä lisää." Sitten hän otti esiin pienen käärön, jossa oli silmäneuloja, ompelulankaa ja sakset. Kas ne olivat kallisarvoisia tavaroita; nyt ei Matun tarvinnut enää olla joutilaana. "Ja katsopa, Jussi, tässä on sinulle." Poika unohti olevansa suomalainen: hän kirkaisi ilosta saatuaan kouraansa puukon. "Ja nyt on paras viimeiseksi!" virkkoi Yrjänä osoittaen säkkiä. "Tuossa on rukiita ja muita siemeniä. Jumala suokoon meille aikaisen kevään ja lämpimän kesän, niin kyllä me köyhät suomalaiset tulemme toimeen Ruotsin metsissä, sillä, herttualle kiitos, täällä meillä on rauha ja tässä on siitä vakuutuskirja. Hakkaa, Heikki, honkaan kolo; siinä säilytämme kirjan. Jumala siunatkoon herttuaa!"
* * * * *
Oli kevät. Aurinko paahtoi helteisesti, joka puro kohisi, kanervat olivat muuttaneet väriä, jokaiseen havupuun oksaan oli kasvanut tuumanpituinen vaaleanviihreä kerkkä, lehdet alkoivat puhjeta ja vihannoida, laulurastas lauleli puiden latvoissa vuoroin iloisia vuoroin surumielisiä liverryksiään peipposen äännellessä "tvit! tvit!" ja västäräkin mittaillessa sipsuttelevin, sukkelin askelin mökin kurkihirren pituutta. Ei vallinnut nyt enää äänettömyys metsässä, sillä voimakkaita kirveen iskuja kajahteli taajaan lakkaamatta, ja väliin kuului puu kaatuvan rysähtäen maahan. Uuden kasken hakkuussa uurastettiin. Koko perhe oli siellä koossa; siellä olivat lapset leikkimässä, siellä Mattu-muori kiskoi petäjänkuorta pettuleivänaineeksi ja miehet kaatoivat kaskea, ja niin aherrettiin koko kevät ja alkukesä, paitsi niinä päivinä, jolloin miesten piti metsästää pienempiä otuksia ja käydä kalassa.